Uhri vai selviytyjä?
Syysjulkaisut sikseen, nyt mennään syville ja tummille vesille. Jostain syystä blogini yleisilme on aika synkkä ja käsitellään asioita enemmän pinnan alta, kuin oli edes tarkoitus. Ehkä mä olen vain diippi ihminen. #Metoo kampanja käy nyt kuumana ja tästä syystä en aio julkaista mitään pinnallista nyt, sillä koskeehan tämä kampanja myös minua. Me too kampanjassa yritetään tuoda esiin se miten laaja ongelma seksuaalinen häpäisy, seksuaalinen häirintä, koskemattomuuden rikkominen jne todellisuudessa maailmalla on. Uhri voi yllättäen olla lähituttavasi tai naapurisi, oletko koskaan ajatellut sitä? Se mitä toinen kokee seksuaalisena häirintänä toinen voi pitää, vaikka "miesten normaalina käytöksenä" ja se vasta surullista on. Se, jos selvästi ei heti tule raiskatuksi tai juokse tekemään rikosilmoitusta, tuntuu ihmiset ottavan tällaisen "kultaisen keskitien" eli alistavan ja seksuaalisesti vihjailevan käytöksen jollain muotoa liiankin normaalina ja hyväksyttävänä. Tämän vuoksi usea nainen ei varmasti ikinä etene asiansa kanssa poliisille, jos kertoo edes läheisilleen. Naisen esineellistäminen, sehän on vain miesten tapa. Voin sanoa, että ei ole, ei. Ei ainakaan tervejärkisten sellaisten. Se on kamalaa. Vielä vaikeampaa on varmasti miespuolisilla uhreilla, naisia yhtään vähättelemättä, koska onhan tämä nyt miesten keskuudessa varmastikin todella suuri tabu. En tiedä onko #metoo kampanjassa osittain myös kyse Amerikan presidentin käytöksestä naisia kohtaan, mutta tälle kampanjalle on todella tilaus juuri nyt.
Itse olen yllättynyt siitä kuinka moni tuttuni on ilmoittanut tägillä #metoo olevansa uhri. Se on pelottavaa ja surullista. Moni on myös uskaltautunut useiden vuosien taakan jälkeen kertoa oman kokemuksensa tämän kampanjan myötä. Minä haluaisin nyt jakaa myös omani. Olen jo kauan ennen tätä kampanjaa miettinyt, että tule kirjoittamaan aiheesta "hyväksikäytetyn taakka", mutta tämä kampanja antaa minulle tilaisuuden kertoa mistä kaikki alkoi. Varoitan siis jo etukäteen herkempiä olemaan lukematta, koska kerron henkilökohtaisen tarinani lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka uhri minä olen. En aio kuitenkaan kertoa jokaista yksityiskohtaa, koska asia etoo ja hävettää minua edelleen. Valehtelisin jos sanoisin, että päätettyäni kertoa tarinan teille ei omena noussut kurkkuuni ja sydän takoo läpi rinnan. Puhun tästä aiheesta melko herkästi ja spontaanisti myös puolitutuille, mutta tämä voi leimata minut joko hyvällä tai huonolla. Mietin kauan aikaa sitä, että jos astun nyt kadulle näkevätkö ihmiset minut vain "tuo on se hyväksikäytetty" (huomaatteko miten häpeä varjostaa tätäkin asiaa?). Usea minut lapsesta saakka tuntenut tietää tämän tarinani. Olen pieneltä paikkakunnalta ja moni tietää myös tämän toisen osapuolen. Olen vähän pelko perseessä siinäkin suhteen, jos kirjoitukseni kantautuu syyllisen korviin. Kyseessä, kun ei ole kuka tahansa ihminen vaan pitäisin kyseistä ihmistä vähintään psykopaattina yhtään liioittelematta. Pelko seuraa ja varjostaa minua edelleen 27 vuotiaana.
Olen lapsuudessa kokenut siis seksuaalista hyväksikäyttöä moneltakin eri taholta. Aikuisena häpäisy on ollut erilaista, josta kerron hetken kuluttua. Joidenkin kohdalla hyväksikäyttöä on ollut enemmän ja joidenkin vähemmän. Ikuiset arvet se on jättänyt, enkä vieläkään osaa suhtautua normaalisti seksuaalisuuteen, etenkään omien lasteni. Tämä keissi mistä minä aion puhua on käsitelty kahdessa eri oikeudessa ja siihen on saatu päätös minun ollessani ylä-asteella. Asiasta kirjoitettiin myös artikkeli kunnallislehteen. Paljon puhutaan siitä, että jostain syystä lestadiolaisissa piireissä tällainen perheen sisäinen hyväksikäyttö on yleistä, mutta voin sanoa, että siitä ei ollut tässä tapauksessa ollenkaan kyse, vaikka lestadiolaisesta perheestä juureni ovatkin. Mies ei ollut missään lestadiolaisuuden piireistä ja hän oli ulkomaalainen, toimi musiikinopettajana opistossa, jossa itsekin kävin huilutunneilla.
Kaikki alkoi yhtenä päivänä, kun joku aika isäni hautajaisten jälkeen meidän elämäämme oli saapunut mieshahmo. Äiti oli jäänyt yksin kahdeksan teini-vaippaikäisen kanssa. Äidin avuiksi oli ilmoittautunut mies, joka lupasi auttaa meitä meidän musiikkiharrastuksen kanssa äidin surun keskellä, jotta meillä olisi jotain muutakin ajateltavaa. Hiljalleen suhde kuitenkin muuttui ja hänestä tuli huomaamatta äidin uusi miesystävä, vaikka äiti ei sitä aluksi ääneen rohjennut sanoakaan. Mies oli aika pelottava pienen 5 vuotiaan silmin. Tumma, parrakas, pitkä ja tosi kovatahtoinen. Hän opetti meille kotona miten meidän tulisi soittaa meidän instrumentteja musiikinopettaja, kun oli. Meidän suuresta sisarusparvesta suurin osa soitti jotain puhallininstrumenttia. Jos teit virheen, soitit uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joskus hän silminnähden raivostui, jos joutui kauan opettamaan "kädestä pitäen". Muistan ensimmäisen hämmentävän teon jonka hän teki ollessani 5v, muistaakseni kesäpäivänä. Hän heitteli minun siskoani "kelloon". Huusimme aina "heitä kelloon", kun halusimme hänen heittelevän meitä ilmaan. Meillä oli siis korkea katto ja kello oli aika korkealla joten halusimme vain lentää ilmassa. Minua heitellessä hän yllättäen kiskaisi housuni kinttuun ja puraisi minua todella kovasti takapuolesta ja kehuskeli syövänsä minun lihaa. Itkuhan siinä tuli, sillä puraisu ei ollut lempeä. Tottakai äiti keittiössä havahtui, raivostui ja vaati selitystä. Oli kuulemma unkarilainen lastenleikki. Ei äiti silti tästä tykännyt, mutta ei myöskään millään voinut aavistaa miten tämä tarina tulee jatkumaan.
Ensimmäinen kauhea teko, jonka muistan ikuisesti unenkaltaisena tapahtumana melkein, kuin epävarmana ajatuksena, tapahtui, kun odotin taksia kouluun. Asuimme pienellä pitäjällä ja etäisyydet suuret joten siksi meillä oli taksikuljetus. Odottelin keskellä kirkasta päivää taksia olohuoneen sohvalla, Aku Ankkaan lueskellen, kahden ison ikkunan alla josta oli suoraan näkymät naapurille ja kotipihaamme. Mies tuli ja pyysi "saanko hieroa?". Enhän minä nyt tajunnut mitä hän ajaa takaa ja kai siinä jotain sopersin, että taksi on tulossa. Ei siinä mennyt, kun muutama hämmentynyt minuutti ja olin yksin isossa talossa housut kintuissa "isäpuoleni" kosketeltavana, kuin isolla näyttämöllä missä yleisönä toimi vastakkaisen talon (naapurin) olohuoneen ikkunat ja polku mitä pitkin kaikki kujamme asukkaat kulkivat. Olin hämmentynyt ja olo oli tyhjä. Miehen parransänki pisteli ihoani ja se ei tuntunut kivalta. Tuntui syylliseltä, vaikka olin 5 vuotias, enkä edes tiedä miksi. Näkeekö joku? Onko tämä normaalia? Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö jollekin sanoa? Mitä tapahtuu? Onko tämä totta? Miksi tämä tuntuu tältä? Miksi hän tekee näin? Hätääntyneenä huusin "taksi tuli" ja hän kiskaisi nopeasti housuni takaisin jalkaan. Juoksin ulos taksia vastaan, koska eihän se taksi oikeasti vielä ollut edes tullut. Jätin asian sikseen toivoen, että en ikinä joudu kokemaan vastaavaa enää. Olin väärässä. Siitä kaikki vasta alkoi. Hän kai testasi minua, että tuleeko tästä "juttu" ja tajusi tai luuli, että en tule koskaan häpeäni vuoksi sanomaan tästä kellekään, koskaan.
Tilanne siis jatkui ja paheni vuosi vuodelta ja kaiken kaikkiaan tätä jatkui viisi vuotta ennen, kuin tajusin, että tämä ei ole oikein. Tuli tilanteita jossa hän nuoli korvaani toisten ihmisten läsnä ollessa ja mietin aina, että miten nämä ihmiset ei pidä tätä outona vai eikö he näe minua.. tai ehkä itse olen vain väärässä ja tämä on normaalia? Silti sisälläni joku huusi, että minulle tehtiin väärin, mutta suurelta osalta kuvittelin, että itse olen tähän osallistunut ja olen syyllinen. Jos kerron nyt niin petän äidin, ei kukaan varmaan minua edes usko. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi ja tämä loppuu, uskottelin itselleni vuosi toisensa jälkeen. Samaan aikaan vanhenin, tietenkin. Kävin ystävien luona ja katsoin heidän isä-tytär suhteita ja mietin, että mitähän luurankoja heillä on kaapissa. Samaan aikaan olin aika kateellinen. Isät olivat etäisiä ja keskittyivät toisiin juttuihin.. Meidän perheen "isä" keskittyi jatkuvasti vain meihin lapsiin tai siltä se ainakin tuntui. Tuntui, että hänellä oli kaksi persoonaa. Äidin läsnä ollessa hän käyttäytyi hyvin ja niinä hetkinä hän sai jopa kasvatettua minun luottamusta siitä, että hän on oikeasti hyvä, mutta kuitenkin aina tilaisuuden tullen hänen sisäinen peto tuli esiin ja tunsin itseni todella pieneksi ja tavallaan tiesin mitä tuleman piti. Annoin hänen sen minulle tehdä ja "uhriuduin". Ajattelin aina niin, että jos minä olisin hänen silmätikkunsa hän ei satuttaisi muita. Tuntui, että hän pyöri vain minun ympärilläni. Tämä ei kuitenkaan myöskään loppupeleissä ollut totta, suojelin muita siis aivan turhaan.
Tilanteet jälkikäteen ajatellen pahenivat vuosi toisensa jälkeen ja miehestä tuli uskaliaampi. Toivoin, että saisin nukkua äidin vieressä, kun pelkäsin. Äiti sanoi usein, että ei käy, kun hän haluaa nukkua kunnolla, että jaksaa aamulla pyörittää 8 lapsen huushollia ja minä pyörin paljon (Ymmärrän tämän täysin, kun lapset vuorotellen kinusi väsyneen äidin viereen). Mies kuitenkin puhui äidin aina ympäri ja sanoi, että voin nukkua hänen puolellaan. Siitä se sitten alkoi. Hänen tekonsa vain paheni vuosi vuodelta. Hän kosketteli minua jo äidin vieressä. Siinä oli minä, hän ja äiti. Samalla vuoteella ja rukoilin aina mielessäni, että äiti havahtuisi. Äiti nukkui kuitenkin niin sikeää. Yritin aina kerjätä äidiltä, että saisin nukkua välissä, koska kuvittelin siinä olevani turvassa, mutta en ollut. Teki mieli huutaa, mutta pelkäsin. Pelkäsin sitä, että pilaan äidin yöunet ja suututan miehen. Mies ei kuitenkaan ollut kilteimmästä päästä vaan myös omisti väkivaltaisen puolen enkä halunnut nähdä sitä puolta. Pelkäsin myös sitä, jos kerron äidille hän satuttaa äitiä. Olin monta vuotta puun ja kuoren välissä.
Jossain vaiheessa kaverini eivät enää saaneet tulla meille kylää. Ihmettelin ja mietin, että voi ei ne näkee mitä ME ollaan tehty, ne ei halunnut olla mun kavereita. Pelkäsin aina sitä, että ihmiset näkee minun likaisuuden ja hylkää minut. Kaverit aina sanoi miehen auton nähdessään, että eivät saa tulla kylään. Joskus kaverit kysyivät onko mies meillä ja halusin heitä kylään niin paljon, että valehtelin. Kun he näkivät miehen, he lähtivät kiireen vilkkaa kotiin. En koskaan ymmärtänyt miksi. Aikuisena vasta luin oikeuspapereista, että synttäreilläni mies oli puraissut kaveriani takapuolesta ja toista nuollut korvaan ja tämän vuoksi vanhemmat olivat kieltäneet lapsia tulemasta meille.
Tilanne oli jo kestänyt 5 vuotta ja olin vihainen lapsi. Hajotin paljon tavaroita. Äiti mietti aina mikä minua vaivaa ja mistä aggressioni johtuvat. Se hänelle selvisi vasta monta vuotta jälkikäteen. Pidätin kaikki asiat sisälläni ja ne oli jotenkin purettava. Minä purin asiani aggressiolla.
Miten kaikki tuli päätökseen. Olin 5 luokan loppupuolella, kun hyväksikäyttöä oli jatkunut jo 5 vuotta. Minua ärsytti se, että mies antoi pikkusiskolleni kaikki "ilmaiseksi" karkkipussista rahaan ja minun piti aina "ansaita" ne samat asiat. Hän psyykkasi minua lahjoilla uskomaan, että olen osallinen hänen sairaaseen leikkiinsä. Näin kuulemma seksirikolliset toimivat, olen lukenut. Siksi kauan syytinkin itseäni. Hän pienin askelin pyysi minua tekemään jotain josta saisin palkinnoksi sen mitä siskoni. Tuli ilta jona monen lupauksen jälkeen siskoni pääsi TAAS sijastani katsomaan elokuvaa. Elokuvaa jonka hän oli useaan otteeseen nähnyt. Olin vihainen ja huusin äidille ja hänen miehelleen, että tämä on epäreilua. Mies sanoi tähän "korvaan tämän myöhemmin" ja tiesin mitä se tarkoittaa. Olin niin vihainen, että kirjoitin lapun pöydälle siitä mitä hän oli minulle tehnyt ja lähdin. Lähdin pyörällä hakemaan mustaa hiusväriä kaupasta, koska tiesin, että äiti vihasi mustaa ja hiusväriä. Mielessäni päätin, että tämä saa riittää. Kaupasta tuli kuitenkin mukaan vain karkkia ja mietin, että "voi paska, nyt se lappu on pöydällä ja äiti on sen lukenut". Tuli kiire. Lähdin tuhatta ja sataa pyöräilemään kotiin ja "korjaamaan" tätä virhettä, mutta vanhempi siskoni oli kerennyt nähdä lapun ja hän tiesi, että se oli totta. En voinut enää perääntyä, vaikka yritin.
Siskoni ei asunut enää kotona. Hänestä tuntui kauhealta jättää minua "hirviön käsiin", mutta hänen oli pakko lähteä kotiinsa. Hän kuitenkin soitteli usein ja antoi minulle neuvoja puhelimen välityksellä siitä miten minun pitää edetä ja ennen, kuin tiesin olin jo sairaalassa. Pitkän hoitojakson aikana minut testattiin fyysisesti, psyykkisesti sekä poliisit kuulustelivat minua useaan otteeseen videonauhojen pyöriessä. Uskonpa, että siinä vaiheessa, kun astuin usean virkapukuisen poliisin täyttämään huoneeseen, jossa oli videonauhuri, tajusin ettei tästä tule loppua vielä pitkään aikaan. Eri tahoilta kyseltiin koko ajan "miksi? miten? kuinka monesti?, päivästä toiseen. Olin kyllästynyt. En jaksanut aina vain puhua siitä, en halunnut ajatella sitä, halusin ajatella jotain muuta. Muistan kertoneeni poliisille, että mitään ei ollut sittenkään tapahtunut, koska en jaksanut enää. He eivät kuitenkaan uskoneet minua. Tuo oli rankin ajanjakso elämässäni. Olin valmis lopettamaan taistelun.
5 vuotta hyväksikäyttöä ja 3-4 vuotta oikeudenkäyntiä päälle ja olin käynyt ylä- sekä ala-asteen siinä lomassa. Kun puhutaan lapsuudesta, ensimmäisenä takaraivooni pinttyy kuva siitä, kun koskemattomuuteni tuhottiin. Ei se, kun leikin naapurinlasten kanssa vesisotaa. Minulla oli hyviä ystäviä, on edelleen, mutta silti muistot heistä tuona ajanjaksona on suppeat. On uskomatonta edes ajatella, että menetin 8 ensimäistä kouluvuottani näin. On uskomatonta ajatella, että vaikka noita vuosia on useita, ainoat muistoni on ne hetket, kun maailmani pysähtyi ja hän koski tavalla jota en halunnut. Vaikka nuo vuodet tuntui ikuisuudelta on niistä muistona vain ne yksittäiset hetket. Uskon, että ison osan näistä muistoista on lapsen psyyke pyyhkinyt pois. Varmasti on tapahtunut useammin, kuin muistankaan sillä olihan se arkipäivää, minulle. Kaikki oli ja on edelleen unenomaista näkyä ja nuorempana mietinkin usein, että ehkä tämä ei olekaan totta. Oli vaikea istua oikeudessa ala-aste ikäisenä ja miettiä, et saatan laittaa syyttömän vankilaan. Oli syyllisyys siitä. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi kaikki tuntui unelta ja epätodelta mielikuvitukselta. Nyt tiedän, että siksi, koska niin meidät on luotu käsittelemään traumoja. Ruumiimme on viisaampi, kuin voisi kuvitella. Se osaa suojella meitä.
Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä olin siis ala-aste ikäisenä. Minulle kerrottiin, että syytetty istuu tumman lasin takana ja mietin kuinka hän tulee satuttamaan minua, jos en pysy hiljaa. Pyysin vanhimman siskoni mukaan saliin, koska hän oli minulle tuolloin luottamusihminen. Istuin ison salin pitkälle puiselle pöydälle, joka oli täynnä aikuisia. Ne aikuiset ei tuntuneet lämpöisiltä ihmisiltä, sellaisilta kenelle olisin halunnut puhua. He vaativat minua kertomaan. En saanut sanaakaan suustani. Pää painuksissa romahdin."Sun pitää puhua", muistan ikuisesti siskoni sanoneen itkunsa läpi. Tuomari päätti vaihtaa tapaa ja he aloittivat kyselyn vapaamuotoisen kertomuksen sijasta. Sain itkun läpi soperrettua vastauksia. Vaikka olin pieni, tiesin, että ne ei usko minua. Ja niinhän siinä kävi. Hävisin. Äitini oli vihainen eikä ollut uskoa tuomiota ja valitti päätöksestä korkeampaan oikeuteen. Hän hankki minulle asianajajan, joka on harvoin hävinnyt. En suostunut enää puhumaan. Se on ihan turhaa, käyn saman häpäisyn uudemman kerran läpi. Asianajajani kuten moni muukin asiantuntija kuitenkin monen monta kertaa hoki minulle, että minulle on käynyt oikeudessa vääryys ja hän tarvitsee minun apua, jotta asia voidaan korjata. Hän lupasi, että tällä kertaa en häviä. Luotin häneen ja parin vuoden päästä olin uudestaan istumassa 3 vuotta vanhempana oikeudessa ja tunsin olevani valmis puhumaan. Voitin.
Tiedän, että vielä tänäkin päivänä kotipaikkakunnallani kaikki eivät usko kertomukseeni. Moni varmasti vetoaa siihen, että olemme sekaisin isän kuoleman jäljiltä. Kyseinen mies oli paikkakunnallamme arvostettu melkeinpä kaikkialla. Musiikkipiireissä, koulussa, poliisilaitoksella ja ravintoloissa. Siksipä olikin noloa, kun kuulin, että vastaani oikeudessa miehen puolella taisteli mm. paikallinen poliisi, musiikkikouluni rehtori ja kouluni opettajia. Taisi loppupeleissä mennä niin, että jopa asianajajani kääntyi oikeudessa hänen puolelleen, koska olivat tuttuja. Tästä syystä valitusoikeudenkäyntiin tuli asianajaja eri paikkakunnalta. Oli noloa mennä kouluun sekä musiikkiopistoon, josta mies oli saanut potkut takiani ajatellen, että kaikki pitävät minua syyllisenä tähän sotkuun.Tiedän, että kukaan muu perheemme ulkopuolinen ei tiedä miten pahasti asiat oli, vaikka jotkut tiesi, että huonosti. En usko, että tänä päivänäkään edes ystäväni tietävät tämän miehen moninaiset persoonat. Etenkin sen pelonilmapiirin minkä hän saa luotua, ettei kukaan uskalla puhua tai hänen väkivaltaisuutensa. Ei kukaan ymmärrä ennen, kuin itse joutuu tällaisen rikollisen kanssa elämään.
Mikä on tällaisen rikosnimikkeen, kuin "törkeä seksuaalinen lapsen hyväksikäyttö" tuomio sitten? 2,5 naurettavaa vuotta, josta tämä mies ensikertalaisena pääsi ulos hyvän psykopaattisen käytöksensä vuoksi vuodessa. Mielestäni tämä oli erittäin epäreilua. Koko lapsuuteni oli mennyt pelossa ja asianajajia tapaillessa, pelkästä hyväksikäytöstä puhumista ja kokemista 9 vuotta ja tuomio oli sitten 1 vuotta. Viimeisinä sanoinaan mies sanoi oikeudessa ohi mennessään "mä kostan tämän vielä". Tätä kostoa olen odottanut siitä lähtien. Miehen taloudesta löytyi useita aseita, jotka oli takavarikoitu ja hän oli jopa maastapoistumiskiellosta huolimatta päässyt livahtamaan Suomesta pois ja hän oli etsintäkuulutettu Euroopassa. Tämänkin sain tietää vasta aikuisena omia oikeuspapereita selatessa. Mihin tämmöinen mies kykenee? Vuosi oli aika pieni aika toipumiseen. Pelkäsin kotona AINA. Pelkäsin valot sulkiessa, että ikkunan toisella puolella seisoo hänen varjonsa. Pelkäsin, että jos en vaihda nimeä hän tulee ja toteuttaa uhkauksensa. Pelkäsin, että löytää minut jos olen yksin.
Pelko ei täysin ole edelleenkään kadonnut, mutta rauhoittunut. Tunnen nyt olevani tarpeeksi vahva, jotta voin taistella vastaan. Älkää järkyttykö tarinastani älkääkä pahoitelko. Tämä on nyt osa elämääni ja tehnyt minusta tällaisen, kuin olen. Vahvan, mutta seksuaalisesti epävarman tyypin. Oma tarinani ei satuta minua enää millään tavoin eikä minusta tunnu pahalta kertoa siitä. Pahemmalta minusta tuntuu kuulla näitä tarinoita toisten suusta. Toisten vastaavat tarinat satuttavat enemmän, kuin oma. Eniten minua pelottaa, että tällainen sattuisi kohdalle lapsilleni sillä silloin asia ei jäisi tähän. Muuta en voi sanoa. Asian itse kokeneena tiedän, että Suomessa ei tällaisista seksuaalirikoksista saa tuomiota joka helpottaisi uhrin oloa, edes rahallisesti. Lehdissä kirjoitetaan isoista henkisen kärsimyksen korvauksista, josta todellisuudessa uhri saa 1/4 osan. Ei ole turvaa, eikä juuri oikeuttakaan.
Haluan vielä painottaa usein kysyttyä asiaa. Äiti ei osannut aavistaa mitään. Hän aisti, että jotain on vialla aika-ajoin, mutta tämä kaikki oli hänelle niin vierasta, ettei hän voinut uskoa tällaista tapahtuvan hänen kotonaan. Eli en syytä äitiäni, en ole koskaan syyttänyt. Eikä tämä hänen syytään ole. Kun olet rakastunut ja luotat mieheesi sekä hoidat 8 lapsen katrasta, ei tällainen tule pieneen mieleenkään, jollei sitä ole kokenut. "Jos sitä ei ajattele, ei sitä myöskään näe". Kyllä äitini sanoi, että kaikki palaset loksahtivat paikalleen, kun hän tajusi asian esille tulon jälkeen, että kaikki tämä on totta.
Oma tarinani on aika extreme, koska se kohdistuu lapseen, joka luottaa aikuiseen. En silti vähättele aikuisiällä tai esim. työpaikalla naisten ja miesten kokemaa ahdistelua. Itse koen sen jopa kamalampana. Kamalampana siksi, kun aikuisena ymmärtää ja pitäisi pystyä olla mahdollisuus päättämään omasta vartalostaan. Olen kokenut esineellistämistä myös aikuisiällä ja taustani takia se raivostuttaa kamalasti. Päätin lapsena, että en IKINÄ aikuisiällä anna kenenkään koskea minuun jollen halua, kun kerrankin saan "itse päättää". No ei se nyt niin helppoa ollutkaan. Ajatuksen tasolla pahoinpitelen jokaisen joka minuun luvatta koskee, todellisuudessa lamaannun. Vetäydyn siihen samaan tuttuun kuoreen "annan sen tehdä mitä se haluaa ja se jättää mut rauhaa". Olen kyllä vasten tahtoani joutunut sänkypuuhiin myös parinkympin ikäisenä. Vaikka kuinka kieltää ja yrittää vetää sitä rajaa, mutta toinen vain yrittää ja yrittää niin jostain syystä vain lamaantuu ja antaa tilanteen tapahtua, vaikka ei halua. Ei se silti raiskaus ole, kun itse on ns. antanut tilaisuudelle vaarin ja ehkä ihminen on lukenut signaalit väärin. Se, että joutuu vasten tahtoaan sänkypuuhiin voin sanoa, että likaisempaa oloa ei voi olla. Itseinhon tuoma häpeä on kamala asia ja sitä naiset taakkanaan usein kantaa. Sen lisäksi vielä toiset naiset huorittelee toisiaan tajuamatta, että taustalla voi olla semmoinenkin asia, kun toimettomuus. Mitä jos naisen ei ole tarpeeksi vahva ei tai sitä ei kunnioiteta? Noina varhaisen aikuisuuden hetkinä nousi aina ne lapsuuden muistot mieleen. Tässä mä oon taas parikymppisenä samassa paskassa eri paketissa.
Minä taistelen edelleen niitä omia "demoneja"" vastaan ja yritän ymmärtää mikä on oikein ja väärin, missä raja menee. Kaikki suurimmat epävarmuuteni naisena on lähteneet seksuaalisesta ahdistelusta ja jatkuu edelleen. Tiedän, että meitä on monta erilaista naista, erilaista tarinaa, samanlaista uhria. Pysykää naiset (ja miehet) vahvoina omien rajojenne suhteen ja rohjetkaa sanomaan EI. Tarvittaessa myös tekemään se rikosilmoitus. Onnekseni arki on jo pitkään, useamman vuoden ajan pitänyt sen verran kiireisenä ja ikääkin tullut niin ei enää eksy väärien ihmisten (eli miesten :D ) seuraan, vaan fokus on aivan muualla. En ole enää niin sinisilmäinen. Huomaan, että on kokonaan eliminoitunut tällaiset virheet elämästäni, että ajautuisi tällaisiin tilanteisiin edes missä jollain olisi mahdollisuus tehdä jotain väärää.
Kuitenkin tilastollisesti on todettu, että on noin kolmekertaa suurempi riski tulla lähipiirissä (serkun, enon, isäpuolen, sedän jne..) seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kuin tulla raiskatuksi ulkopuolisen henkilön toimesta syrjäisellä kadulla.
Olen tällä tiellä oppinut itsestäni paljon ja paljon on vielä opittavaa etenkin siinä terveessä lapsen seksuaalisessa kehityksessä. Jos et pidä pepun läimäytyksestä, kiellä se. Joistakin se voi olla ok, mutta ymmärrän täysin, jos se tuntuu alistavalta. Helposti seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutunut ihminen kokee olevansa uhri ja hänestä myös käytetään nimitystä uhri. Minä olen kuitenkin päättänyt uhrin sijasta olla selviytyjä. Minä selviydyin tästä, vaikka matka on vielä kesken. En halua olla uhri joka pitää asian häpeissään omana tietonaan. Minä olen selvisin ja siksi kerron teille tämän nyt. En tätä häpeä enää, enkä asiaa voi millään tavalla muuttaa. Kerron teille siksi, että tekin rohkenisitte puhumaan. Ja koska me naiset osaamme olla niin kovin ankaria toisiamme kohtaan niin muistakaa, että älkää leimatko toisianne niin kovalla kädellä sillä koskaan ei voi toisten taustoista tietää. Toisten kokemusten vähättelykin tuntuu olevan aika normaalia ainakin netin ihmeellisessä maailmassa. Aina kannattaa yrittää astua toisen asemaan. Hyväksikäytetyn tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneilla on monenlaiset kasvot, etkä koskaan voi ulkokuoren perusteella päätellä kuka on kamppailut ja mistäkin. Oletko sinä uhri vai selviytyjä?
#me too
Itse olen yllättynyt siitä kuinka moni tuttuni on ilmoittanut tägillä #metoo olevansa uhri. Se on pelottavaa ja surullista. Moni on myös uskaltautunut useiden vuosien taakan jälkeen kertoa oman kokemuksensa tämän kampanjan myötä. Minä haluaisin nyt jakaa myös omani. Olen jo kauan ennen tätä kampanjaa miettinyt, että tule kirjoittamaan aiheesta "hyväksikäytetyn taakka", mutta tämä kampanja antaa minulle tilaisuuden kertoa mistä kaikki alkoi. Varoitan siis jo etukäteen herkempiä olemaan lukematta, koska kerron henkilökohtaisen tarinani lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka uhri minä olen. En aio kuitenkaan kertoa jokaista yksityiskohtaa, koska asia etoo ja hävettää minua edelleen. Valehtelisin jos sanoisin, että päätettyäni kertoa tarinan teille ei omena noussut kurkkuuni ja sydän takoo läpi rinnan. Puhun tästä aiheesta melko herkästi ja spontaanisti myös puolitutuille, mutta tämä voi leimata minut joko hyvällä tai huonolla. Mietin kauan aikaa sitä, että jos astun nyt kadulle näkevätkö ihmiset minut vain "tuo on se hyväksikäytetty" (huomaatteko miten häpeä varjostaa tätäkin asiaa?). Usea minut lapsesta saakka tuntenut tietää tämän tarinani. Olen pieneltä paikkakunnalta ja moni tietää myös tämän toisen osapuolen. Olen vähän pelko perseessä siinäkin suhteen, jos kirjoitukseni kantautuu syyllisen korviin. Kyseessä, kun ei ole kuka tahansa ihminen vaan pitäisin kyseistä ihmistä vähintään psykopaattina yhtään liioittelematta. Pelko seuraa ja varjostaa minua edelleen 27 vuotiaana.
Olen lapsuudessa kokenut siis seksuaalista hyväksikäyttöä moneltakin eri taholta. Aikuisena häpäisy on ollut erilaista, josta kerron hetken kuluttua. Joidenkin kohdalla hyväksikäyttöä on ollut enemmän ja joidenkin vähemmän. Ikuiset arvet se on jättänyt, enkä vieläkään osaa suhtautua normaalisti seksuaalisuuteen, etenkään omien lasteni. Tämä keissi mistä minä aion puhua on käsitelty kahdessa eri oikeudessa ja siihen on saatu päätös minun ollessani ylä-asteella. Asiasta kirjoitettiin myös artikkeli kunnallislehteen. Paljon puhutaan siitä, että jostain syystä lestadiolaisissa piireissä tällainen perheen sisäinen hyväksikäyttö on yleistä, mutta voin sanoa, että siitä ei ollut tässä tapauksessa ollenkaan kyse, vaikka lestadiolaisesta perheestä juureni ovatkin. Mies ei ollut missään lestadiolaisuuden piireistä ja hän oli ulkomaalainen, toimi musiikinopettajana opistossa, jossa itsekin kävin huilutunneilla.
Kaikki alkoi yhtenä päivänä, kun joku aika isäni hautajaisten jälkeen meidän elämäämme oli saapunut mieshahmo. Äiti oli jäänyt yksin kahdeksan teini-vaippaikäisen kanssa. Äidin avuiksi oli ilmoittautunut mies, joka lupasi auttaa meitä meidän musiikkiharrastuksen kanssa äidin surun keskellä, jotta meillä olisi jotain muutakin ajateltavaa. Hiljalleen suhde kuitenkin muuttui ja hänestä tuli huomaamatta äidin uusi miesystävä, vaikka äiti ei sitä aluksi ääneen rohjennut sanoakaan. Mies oli aika pelottava pienen 5 vuotiaan silmin. Tumma, parrakas, pitkä ja tosi kovatahtoinen. Hän opetti meille kotona miten meidän tulisi soittaa meidän instrumentteja musiikinopettaja, kun oli. Meidän suuresta sisarusparvesta suurin osa soitti jotain puhallininstrumenttia. Jos teit virheen, soitit uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joskus hän silminnähden raivostui, jos joutui kauan opettamaan "kädestä pitäen". Muistan ensimmäisen hämmentävän teon jonka hän teki ollessani 5v, muistaakseni kesäpäivänä. Hän heitteli minun siskoani "kelloon". Huusimme aina "heitä kelloon", kun halusimme hänen heittelevän meitä ilmaan. Meillä oli siis korkea katto ja kello oli aika korkealla joten halusimme vain lentää ilmassa. Minua heitellessä hän yllättäen kiskaisi housuni kinttuun ja puraisi minua todella kovasti takapuolesta ja kehuskeli syövänsä minun lihaa. Itkuhan siinä tuli, sillä puraisu ei ollut lempeä. Tottakai äiti keittiössä havahtui, raivostui ja vaati selitystä. Oli kuulemma unkarilainen lastenleikki. Ei äiti silti tästä tykännyt, mutta ei myöskään millään voinut aavistaa miten tämä tarina tulee jatkumaan.
Ensimmäinen kauhea teko, jonka muistan ikuisesti unenkaltaisena tapahtumana melkein, kuin epävarmana ajatuksena, tapahtui, kun odotin taksia kouluun. Asuimme pienellä pitäjällä ja etäisyydet suuret joten siksi meillä oli taksikuljetus. Odottelin keskellä kirkasta päivää taksia olohuoneen sohvalla, Aku Ankkaan lueskellen, kahden ison ikkunan alla josta oli suoraan näkymät naapurille ja kotipihaamme. Mies tuli ja pyysi "saanko hieroa?". Enhän minä nyt tajunnut mitä hän ajaa takaa ja kai siinä jotain sopersin, että taksi on tulossa. Ei siinä mennyt, kun muutama hämmentynyt minuutti ja olin yksin isossa talossa housut kintuissa "isäpuoleni" kosketeltavana, kuin isolla näyttämöllä missä yleisönä toimi vastakkaisen talon (naapurin) olohuoneen ikkunat ja polku mitä pitkin kaikki kujamme asukkaat kulkivat. Olin hämmentynyt ja olo oli tyhjä. Miehen parransänki pisteli ihoani ja se ei tuntunut kivalta. Tuntui syylliseltä, vaikka olin 5 vuotias, enkä edes tiedä miksi. Näkeekö joku? Onko tämä normaalia? Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö jollekin sanoa? Mitä tapahtuu? Onko tämä totta? Miksi tämä tuntuu tältä? Miksi hän tekee näin? Hätääntyneenä huusin "taksi tuli" ja hän kiskaisi nopeasti housuni takaisin jalkaan. Juoksin ulos taksia vastaan, koska eihän se taksi oikeasti vielä ollut edes tullut. Jätin asian sikseen toivoen, että en ikinä joudu kokemaan vastaavaa enää. Olin väärässä. Siitä kaikki vasta alkoi. Hän kai testasi minua, että tuleeko tästä "juttu" ja tajusi tai luuli, että en tule koskaan häpeäni vuoksi sanomaan tästä kellekään, koskaan.
Tilanteet jälkikäteen ajatellen pahenivat vuosi toisensa jälkeen ja miehestä tuli uskaliaampi. Toivoin, että saisin nukkua äidin vieressä, kun pelkäsin. Äiti sanoi usein, että ei käy, kun hän haluaa nukkua kunnolla, että jaksaa aamulla pyörittää 8 lapsen huushollia ja minä pyörin paljon (Ymmärrän tämän täysin, kun lapset vuorotellen kinusi väsyneen äidin viereen). Mies kuitenkin puhui äidin aina ympäri ja sanoi, että voin nukkua hänen puolellaan. Siitä se sitten alkoi. Hänen tekonsa vain paheni vuosi vuodelta. Hän kosketteli minua jo äidin vieressä. Siinä oli minä, hän ja äiti. Samalla vuoteella ja rukoilin aina mielessäni, että äiti havahtuisi. Äiti nukkui kuitenkin niin sikeää. Yritin aina kerjätä äidiltä, että saisin nukkua välissä, koska kuvittelin siinä olevani turvassa, mutta en ollut. Teki mieli huutaa, mutta pelkäsin. Pelkäsin sitä, että pilaan äidin yöunet ja suututan miehen. Mies ei kuitenkaan ollut kilteimmästä päästä vaan myös omisti väkivaltaisen puolen enkä halunnut nähdä sitä puolta. Pelkäsin myös sitä, jos kerron äidille hän satuttaa äitiä. Olin monta vuotta puun ja kuoren välissä.
Jossain vaiheessa kaverini eivät enää saaneet tulla meille kylää. Ihmettelin ja mietin, että voi ei ne näkee mitä ME ollaan tehty, ne ei halunnut olla mun kavereita. Pelkäsin aina sitä, että ihmiset näkee minun likaisuuden ja hylkää minut. Kaverit aina sanoi miehen auton nähdessään, että eivät saa tulla kylään. Joskus kaverit kysyivät onko mies meillä ja halusin heitä kylään niin paljon, että valehtelin. Kun he näkivät miehen, he lähtivät kiireen vilkkaa kotiin. En koskaan ymmärtänyt miksi. Aikuisena vasta luin oikeuspapereista, että synttäreilläni mies oli puraissut kaveriani takapuolesta ja toista nuollut korvaan ja tämän vuoksi vanhemmat olivat kieltäneet lapsia tulemasta meille.
Tilanne oli jo kestänyt 5 vuotta ja olin vihainen lapsi. Hajotin paljon tavaroita. Äiti mietti aina mikä minua vaivaa ja mistä aggressioni johtuvat. Se hänelle selvisi vasta monta vuotta jälkikäteen. Pidätin kaikki asiat sisälläni ja ne oli jotenkin purettava. Minä purin asiani aggressiolla.
Miten kaikki tuli päätökseen. Olin 5 luokan loppupuolella, kun hyväksikäyttöä oli jatkunut jo 5 vuotta. Minua ärsytti se, että mies antoi pikkusiskolleni kaikki "ilmaiseksi" karkkipussista rahaan ja minun piti aina "ansaita" ne samat asiat. Hän psyykkasi minua lahjoilla uskomaan, että olen osallinen hänen sairaaseen leikkiinsä. Näin kuulemma seksirikolliset toimivat, olen lukenut. Siksi kauan syytinkin itseäni. Hän pienin askelin pyysi minua tekemään jotain josta saisin palkinnoksi sen mitä siskoni. Tuli ilta jona monen lupauksen jälkeen siskoni pääsi TAAS sijastani katsomaan elokuvaa. Elokuvaa jonka hän oli useaan otteeseen nähnyt. Olin vihainen ja huusin äidille ja hänen miehelleen, että tämä on epäreilua. Mies sanoi tähän "korvaan tämän myöhemmin" ja tiesin mitä se tarkoittaa. Olin niin vihainen, että kirjoitin lapun pöydälle siitä mitä hän oli minulle tehnyt ja lähdin. Lähdin pyörällä hakemaan mustaa hiusväriä kaupasta, koska tiesin, että äiti vihasi mustaa ja hiusväriä. Mielessäni päätin, että tämä saa riittää. Kaupasta tuli kuitenkin mukaan vain karkkia ja mietin, että "voi paska, nyt se lappu on pöydällä ja äiti on sen lukenut". Tuli kiire. Lähdin tuhatta ja sataa pyöräilemään kotiin ja "korjaamaan" tätä virhettä, mutta vanhempi siskoni oli kerennyt nähdä lapun ja hän tiesi, että se oli totta. En voinut enää perääntyä, vaikka yritin.
Siskoni ei asunut enää kotona. Hänestä tuntui kauhealta jättää minua "hirviön käsiin", mutta hänen oli pakko lähteä kotiinsa. Hän kuitenkin soitteli usein ja antoi minulle neuvoja puhelimen välityksellä siitä miten minun pitää edetä ja ennen, kuin tiesin olin jo sairaalassa. Pitkän hoitojakson aikana minut testattiin fyysisesti, psyykkisesti sekä poliisit kuulustelivat minua useaan otteeseen videonauhojen pyöriessä. Uskonpa, että siinä vaiheessa, kun astuin usean virkapukuisen poliisin täyttämään huoneeseen, jossa oli videonauhuri, tajusin ettei tästä tule loppua vielä pitkään aikaan. Eri tahoilta kyseltiin koko ajan "miksi? miten? kuinka monesti?, päivästä toiseen. Olin kyllästynyt. En jaksanut aina vain puhua siitä, en halunnut ajatella sitä, halusin ajatella jotain muuta. Muistan kertoneeni poliisille, että mitään ei ollut sittenkään tapahtunut, koska en jaksanut enää. He eivät kuitenkaan uskoneet minua. Tuo oli rankin ajanjakso elämässäni. Olin valmis lopettamaan taistelun.
5 vuotta hyväksikäyttöä ja 3-4 vuotta oikeudenkäyntiä päälle ja olin käynyt ylä- sekä ala-asteen siinä lomassa. Kun puhutaan lapsuudesta, ensimmäisenä takaraivooni pinttyy kuva siitä, kun koskemattomuuteni tuhottiin. Ei se, kun leikin naapurinlasten kanssa vesisotaa. Minulla oli hyviä ystäviä, on edelleen, mutta silti muistot heistä tuona ajanjaksona on suppeat. On uskomatonta edes ajatella, että menetin 8 ensimäistä kouluvuottani näin. On uskomatonta ajatella, että vaikka noita vuosia on useita, ainoat muistoni on ne hetket, kun maailmani pysähtyi ja hän koski tavalla jota en halunnut. Vaikka nuo vuodet tuntui ikuisuudelta on niistä muistona vain ne yksittäiset hetket. Uskon, että ison osan näistä muistoista on lapsen psyyke pyyhkinyt pois. Varmasti on tapahtunut useammin, kuin muistankaan sillä olihan se arkipäivää, minulle. Kaikki oli ja on edelleen unenomaista näkyä ja nuorempana mietinkin usein, että ehkä tämä ei olekaan totta. Oli vaikea istua oikeudessa ala-aste ikäisenä ja miettiä, et saatan laittaa syyttömän vankilaan. Oli syyllisyys siitä. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi kaikki tuntui unelta ja epätodelta mielikuvitukselta. Nyt tiedän, että siksi, koska niin meidät on luotu käsittelemään traumoja. Ruumiimme on viisaampi, kuin voisi kuvitella. Se osaa suojella meitä.
Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä olin siis ala-aste ikäisenä. Minulle kerrottiin, että syytetty istuu tumman lasin takana ja mietin kuinka hän tulee satuttamaan minua, jos en pysy hiljaa. Pyysin vanhimman siskoni mukaan saliin, koska hän oli minulle tuolloin luottamusihminen. Istuin ison salin pitkälle puiselle pöydälle, joka oli täynnä aikuisia. Ne aikuiset ei tuntuneet lämpöisiltä ihmisiltä, sellaisilta kenelle olisin halunnut puhua. He vaativat minua kertomaan. En saanut sanaakaan suustani. Pää painuksissa romahdin."Sun pitää puhua", muistan ikuisesti siskoni sanoneen itkunsa läpi. Tuomari päätti vaihtaa tapaa ja he aloittivat kyselyn vapaamuotoisen kertomuksen sijasta. Sain itkun läpi soperrettua vastauksia. Vaikka olin pieni, tiesin, että ne ei usko minua. Ja niinhän siinä kävi. Hävisin. Äitini oli vihainen eikä ollut uskoa tuomiota ja valitti päätöksestä korkeampaan oikeuteen. Hän hankki minulle asianajajan, joka on harvoin hävinnyt. En suostunut enää puhumaan. Se on ihan turhaa, käyn saman häpäisyn uudemman kerran läpi. Asianajajani kuten moni muukin asiantuntija kuitenkin monen monta kertaa hoki minulle, että minulle on käynyt oikeudessa vääryys ja hän tarvitsee minun apua, jotta asia voidaan korjata. Hän lupasi, että tällä kertaa en häviä. Luotin häneen ja parin vuoden päästä olin uudestaan istumassa 3 vuotta vanhempana oikeudessa ja tunsin olevani valmis puhumaan. Voitin.
Tiedän, että vielä tänäkin päivänä kotipaikkakunnallani kaikki eivät usko kertomukseeni. Moni varmasti vetoaa siihen, että olemme sekaisin isän kuoleman jäljiltä. Kyseinen mies oli paikkakunnallamme arvostettu melkeinpä kaikkialla. Musiikkipiireissä, koulussa, poliisilaitoksella ja ravintoloissa. Siksipä olikin noloa, kun kuulin, että vastaani oikeudessa miehen puolella taisteli mm. paikallinen poliisi, musiikkikouluni rehtori ja kouluni opettajia. Taisi loppupeleissä mennä niin, että jopa asianajajani kääntyi oikeudessa hänen puolelleen, koska olivat tuttuja. Tästä syystä valitusoikeudenkäyntiin tuli asianajaja eri paikkakunnalta. Oli noloa mennä kouluun sekä musiikkiopistoon, josta mies oli saanut potkut takiani ajatellen, että kaikki pitävät minua syyllisenä tähän sotkuun.Tiedän, että kukaan muu perheemme ulkopuolinen ei tiedä miten pahasti asiat oli, vaikka jotkut tiesi, että huonosti. En usko, että tänä päivänäkään edes ystäväni tietävät tämän miehen moninaiset persoonat. Etenkin sen pelonilmapiirin minkä hän saa luotua, ettei kukaan uskalla puhua tai hänen väkivaltaisuutensa. Ei kukaan ymmärrä ennen, kuin itse joutuu tällaisen rikollisen kanssa elämään.
Mikä on tällaisen rikosnimikkeen, kuin "törkeä seksuaalinen lapsen hyväksikäyttö" tuomio sitten? 2,5 naurettavaa vuotta, josta tämä mies ensikertalaisena pääsi ulos hyvän psykopaattisen käytöksensä vuoksi vuodessa. Mielestäni tämä oli erittäin epäreilua. Koko lapsuuteni oli mennyt pelossa ja asianajajia tapaillessa, pelkästä hyväksikäytöstä puhumista ja kokemista 9 vuotta ja tuomio oli sitten 1 vuotta. Viimeisinä sanoinaan mies sanoi oikeudessa ohi mennessään "mä kostan tämän vielä". Tätä kostoa olen odottanut siitä lähtien. Miehen taloudesta löytyi useita aseita, jotka oli takavarikoitu ja hän oli jopa maastapoistumiskiellosta huolimatta päässyt livahtamaan Suomesta pois ja hän oli etsintäkuulutettu Euroopassa. Tämänkin sain tietää vasta aikuisena omia oikeuspapereita selatessa. Mihin tämmöinen mies kykenee? Vuosi oli aika pieni aika toipumiseen. Pelkäsin kotona AINA. Pelkäsin valot sulkiessa, että ikkunan toisella puolella seisoo hänen varjonsa. Pelkäsin, että jos en vaihda nimeä hän tulee ja toteuttaa uhkauksensa. Pelkäsin, että löytää minut jos olen yksin.
Pelko ei täysin ole edelleenkään kadonnut, mutta rauhoittunut. Tunnen nyt olevani tarpeeksi vahva, jotta voin taistella vastaan. Älkää järkyttykö tarinastani älkääkä pahoitelko. Tämä on nyt osa elämääni ja tehnyt minusta tällaisen, kuin olen. Vahvan, mutta seksuaalisesti epävarman tyypin. Oma tarinani ei satuta minua enää millään tavoin eikä minusta tunnu pahalta kertoa siitä. Pahemmalta minusta tuntuu kuulla näitä tarinoita toisten suusta. Toisten vastaavat tarinat satuttavat enemmän, kuin oma. Eniten minua pelottaa, että tällainen sattuisi kohdalle lapsilleni sillä silloin asia ei jäisi tähän. Muuta en voi sanoa. Asian itse kokeneena tiedän, että Suomessa ei tällaisista seksuaalirikoksista saa tuomiota joka helpottaisi uhrin oloa, edes rahallisesti. Lehdissä kirjoitetaan isoista henkisen kärsimyksen korvauksista, josta todellisuudessa uhri saa 1/4 osan. Ei ole turvaa, eikä juuri oikeuttakaan.
Haluan vielä painottaa usein kysyttyä asiaa. Äiti ei osannut aavistaa mitään. Hän aisti, että jotain on vialla aika-ajoin, mutta tämä kaikki oli hänelle niin vierasta, ettei hän voinut uskoa tällaista tapahtuvan hänen kotonaan. Eli en syytä äitiäni, en ole koskaan syyttänyt. Eikä tämä hänen syytään ole. Kun olet rakastunut ja luotat mieheesi sekä hoidat 8 lapsen katrasta, ei tällainen tule pieneen mieleenkään, jollei sitä ole kokenut. "Jos sitä ei ajattele, ei sitä myöskään näe". Kyllä äitini sanoi, että kaikki palaset loksahtivat paikalleen, kun hän tajusi asian esille tulon jälkeen, että kaikki tämä on totta.
Oma tarinani on aika extreme, koska se kohdistuu lapseen, joka luottaa aikuiseen. En silti vähättele aikuisiällä tai esim. työpaikalla naisten ja miesten kokemaa ahdistelua. Itse koen sen jopa kamalampana. Kamalampana siksi, kun aikuisena ymmärtää ja pitäisi pystyä olla mahdollisuus päättämään omasta vartalostaan. Olen kokenut esineellistämistä myös aikuisiällä ja taustani takia se raivostuttaa kamalasti. Päätin lapsena, että en IKINÄ aikuisiällä anna kenenkään koskea minuun jollen halua, kun kerrankin saan "itse päättää". No ei se nyt niin helppoa ollutkaan. Ajatuksen tasolla pahoinpitelen jokaisen joka minuun luvatta koskee, todellisuudessa lamaannun. Vetäydyn siihen samaan tuttuun kuoreen "annan sen tehdä mitä se haluaa ja se jättää mut rauhaa". Olen kyllä vasten tahtoani joutunut sänkypuuhiin myös parinkympin ikäisenä. Vaikka kuinka kieltää ja yrittää vetää sitä rajaa, mutta toinen vain yrittää ja yrittää niin jostain syystä vain lamaantuu ja antaa tilanteen tapahtua, vaikka ei halua. Ei se silti raiskaus ole, kun itse on ns. antanut tilaisuudelle vaarin ja ehkä ihminen on lukenut signaalit väärin. Se, että joutuu vasten tahtoaan sänkypuuhiin voin sanoa, että likaisempaa oloa ei voi olla. Itseinhon tuoma häpeä on kamala asia ja sitä naiset taakkanaan usein kantaa. Sen lisäksi vielä toiset naiset huorittelee toisiaan tajuamatta, että taustalla voi olla semmoinenkin asia, kun toimettomuus. Mitä jos naisen ei ole tarpeeksi vahva ei tai sitä ei kunnioiteta? Noina varhaisen aikuisuuden hetkinä nousi aina ne lapsuuden muistot mieleen. Tässä mä oon taas parikymppisenä samassa paskassa eri paketissa.
Minä taistelen edelleen niitä omia "demoneja"" vastaan ja yritän ymmärtää mikä on oikein ja väärin, missä raja menee. Kaikki suurimmat epävarmuuteni naisena on lähteneet seksuaalisesta ahdistelusta ja jatkuu edelleen. Tiedän, että meitä on monta erilaista naista, erilaista tarinaa, samanlaista uhria. Pysykää naiset (ja miehet) vahvoina omien rajojenne suhteen ja rohjetkaa sanomaan EI. Tarvittaessa myös tekemään se rikosilmoitus. Onnekseni arki on jo pitkään, useamman vuoden ajan pitänyt sen verran kiireisenä ja ikääkin tullut niin ei enää eksy väärien ihmisten (eli miesten :D ) seuraan, vaan fokus on aivan muualla. En ole enää niin sinisilmäinen. Huomaan, että on kokonaan eliminoitunut tällaiset virheet elämästäni, että ajautuisi tällaisiin tilanteisiin edes missä jollain olisi mahdollisuus tehdä jotain väärää.
Kuitenkin tilastollisesti on todettu, että on noin kolmekertaa suurempi riski tulla lähipiirissä (serkun, enon, isäpuolen, sedän jne..) seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kuin tulla raiskatuksi ulkopuolisen henkilön toimesta syrjäisellä kadulla.
Olen tällä tiellä oppinut itsestäni paljon ja paljon on vielä opittavaa etenkin siinä terveessä lapsen seksuaalisessa kehityksessä. Jos et pidä pepun läimäytyksestä, kiellä se. Joistakin se voi olla ok, mutta ymmärrän täysin, jos se tuntuu alistavalta. Helposti seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutunut ihminen kokee olevansa uhri ja hänestä myös käytetään nimitystä uhri. Minä olen kuitenkin päättänyt uhrin sijasta olla selviytyjä. Minä selviydyin tästä, vaikka matka on vielä kesken. En halua olla uhri joka pitää asian häpeissään omana tietonaan. Minä olen selvisin ja siksi kerron teille tämän nyt. En tätä häpeä enää, enkä asiaa voi millään tavalla muuttaa. Kerron teille siksi, että tekin rohkenisitte puhumaan. Ja koska me naiset osaamme olla niin kovin ankaria toisiamme kohtaan niin muistakaa, että älkää leimatko toisianne niin kovalla kädellä sillä koskaan ei voi toisten taustoista tietää. Toisten kokemusten vähättelykin tuntuu olevan aika normaalia ainakin netin ihmeellisessä maailmassa. Aina kannattaa yrittää astua toisen asemaan. Hyväksikäytetyn tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneilla on monenlaiset kasvot, etkä koskaan voi ulkokuoren perusteella päätellä kuka on kamppailut ja mistäkin. Oletko sinä uhri vai selviytyjä?
#me too
Rakkaudella
Karoliina Jasmine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti