Tutti vai ei tuttia?

 

Tämä aihe onkin tosi kiistanalainen ja jokaisella vanhemmalla on varmasti oma näkemys, omien kokemustensa perusteella miksi puhuu tutin puolesta tai vastaan. Joillain on tuttiin liittyvä mielipide vain lukemansa perusteella ja käy sanomaan "kun minulle tulee lapsi niin minä en ainakaan/minä ainakin..".

 

Miksi tutti on niin pahasta? Koska tissi sen olla pitää, lapsen hampaat eivät kehity oikein, lapsesta tulee riippuvainen ja siitä on vaikea päästä eroon. Googletinkin vähän tietoja tutin suurimmista väittämistä ja linkkaan sen tähän -> http://www.vauva.fi/artikkeli/vauva_ja_taapero/tutti_hyotya_vai_haittaa

 

Minulla on nyt kolme tutitonta lasta takana ja siltikin olen tuttien puolesta puhuja. Haluan, että tuleva lapseni oppii tutille. Miksi ihmeessä saattaa moni ihmetellä? Olen imettänyt lapsia toisia vähemmän ja toisia enemmän maksimissaan vuoden ja tutti olisi tullut öisin todella tarpeen. Yllä olevan linkin mukaan rintalapset ovat vain nälkäisiä jos haluavat jatkuvasti imeä eikä kyse ole niin kutsutusta rinnan huvituttina olemisesta. Itse olen keskimäistä poikaani vähän reilu vuoden imettänyt ja rintaa imettiin koko helvatan yö, rinnalta toiselle.. Oliko tämä sitten vain nälkää vai imemisentarvetta, kerro sinä, kun lapsi syö päivisin kuitenkin kiinteää ruokaakin! Minusta tuo huvituttina oleminen oli todella uuvuttavaa eikä miehelle paljon riittänyt empatiat noiden yöheräilyjen ohella.

 

Miksi sitten lapseni eivät sitten ole syöneet tuttia? Koska en ole saanut heitä syömään tuttia. Parhaimpia tuttien syöjiä taisi olla esikoiseni joka ei heti kättä tutista irti päästettyä sylkenyt tuttia ulos, mutta häntä imetinkin kaikista lyhimmän ajan ja hän joi pullosta. Keskimmäiseni ei vuoteen mennessä juonut kertaakaan edes vettä tuttipullosta saatikaan tuttia. Automatkat olivat yhtä tuskaa, kun piti aina pysähtyä tien varteen ja rinta suuhun, kun muuten katselin takapeilin kautta kaukaloon enemmän kuin tielle. Joskus tunnin ajomatka venyi kahden ja puolentunnin matkaksi pelkän imetyspysähtelyn vuoksi. Yritinkö tuttia? TODELLAKIN! Tutti ei pysynyt suussa kuin sitä pitämällä suussa ja heti tipahti, kun päästin irti, mutta niinhän ei ole mahdollista autoa ajaa, että toinen käsi olisi lapsen suussa takapenkillä. Nuorimmaiseni ei ole myöskään koskaan sen enemmin pitänyt tutista eikä tuttipullosta.. pelkäsin niin kovasti, että sama yörumba jatkuu hänenkin kohdalla joten pakotin hänet 5kk iässä ottamaan tuttipullosta kulauksia. Kovalla huudolla ja kuumanhikisenä menivät nuo tipat pullosta hänen kurkusta alas. Tuttia ei hänkään kuitenkaan suostunut koskaan käyttämään ja yöllä hamuiltiin sitten rinnan sijasta melkein 2 vuoden ajan tuttipullosta maitoa. Noista kahdesta pahasta niin kyllä se tutti olisi myös mukavampi, kuin maidon hakeminen tai lapsen pää punaisena huutaminen kunnes saa sitä maitoa. Onneksi ei enään tarvi tuotakaan rumbaa ja nyt olen päättänyt, että sille tutille opetan sano muut mitä tahansa. Minä haluan, että matkat paikasta a paikkaan b sujuisi lapsellekin mielekkäällä tavalla, eikä tarvitse hikipäässä aina olla miettimässä lapsen ensimmäisestä inasusta, että mihin pääsen syöttämään NYT!

 

Vierottaminen voi olla asia erikseen, mutta ei kukaan (tai no harva) kouluikäinen kulkee vielä tutti suussa ja uskon, että keksin tuohonkin keinon sillä sen verran kovapäinen äiti olen. Mikä minulle tuli itselle yllätyksenä oli tuon ylläolevan linkin tieto siitä, että tutkitusti kätkytkuolemien riski vähenee, kun lapsi käyttää tuttia! Tämä oli itselle uusi ja yllättävä tieto, koska olisin luullut asian olevan päinvastoin.

 

 

Meille on taas niin kuin jokaisen lapsen odotusaikana kertynyt jos minkämoista ja muotoista tuttia, jotka ovat loppuviimeksi lähteneet yksitellen kylässä käyneiden lapsien matkaan, kun heiltä omat olleet kateissa. Nyt saatu uutta saldoa taas kehiin tulokkaalle ja paljon sainkin babyshowerista ihania tutteja. Raskauskeiju.fi sivuilla on aivan ihania tuttinauhoja mitä olen haaveillut myös meille, mutta on liian monta ihanaa enkä ole osannut päättää minkä niistä meille kotiuttaisin! Saapi nähdä miten tämän tulevan sankarin käy jahka päättää maailmaan tulla, tutti vaiko eikö? Sairaalakassiin on ainakin keitelty ja pakattu mukaan automatkaa varten jo muutama. Tulispa hän jo!

 

Rakkaudella:

Karoliina Jasmine

 

 



Mikä olisi ihanteellisin synnytykseni?

Kivunlievitystä vai ei..

Mikä olisi mielestäni ihanteellisin synnytys, osaatko arvata?

H-hetki lähestyy ja olot alkaa olla sitä luokkaa. Jännittää se miten asiat tulee etenemään tällä kertaa, koska jokainen kerta on erilainen.
Tämän raskauden aikana olen nähnyt vain kaksi unta liittyen synnytykseen, toisten lasten odotuksen aikana unia on ollut enemmän. Sanotaan, että synnytystä koskevat unet valmistavat tulevaan ja käsittelee synnytystä koskevia pelkoja, mutta unethan ovat välillä aivan kahjoja. Olen unissani synnyttänyt, jos minkinmoisia otuksia.

Viimeyönä synnytin jälleen, unessani. Tilanne oli aivan kauhea. Unessani heräsin aamulla ja katsoin peiliin ja mahani oli hävinnyt. Painelin mahaa paniikissa ja mietin, että missä vauva voi olla, ei synnytyskipuja, ei mitään. Nostin pitkän yöpaidan helman ja siellä roikku vauvan pää ja kädet osittain sikiöpussissa kiinni, HYI OLKOON! Juoksin nopeasti sohvalle ja revin vauvan sisältäni syliini. En tiennyt kauanko vauva oli ollut ulkona ja onko se edes elossa. Vauvan päässä oli iso vesikello ja silmät olivat aivan, kuin vanhalla nukella, toinen vähän auki ja toinen kiinni. Annoin vauvalle tekohengitystä ja hänen silmät aukesivat ja heräsin. Kyllä oli kammottava uni. Luulenkin, että tämä uni liittyi paljolti siihen, että olen aika viimetingassa mennyt sairaalaan, kun en ole tajunnut synnytyksen olevan kunnolla käynnissä ja en ole poissulkenut ajatusta, että tällä kertaa lapsi voisi tulla kotiin. Kävihän näin vain muutama kk takaperin hyvälle ystävällenikin, kun odotteli kätilöopiston ruuhkan helpottumista.

Nyt kolme täysin erilaista synnytyskokemusta rikkaampana osaan jo ajatella, että mitä haluaisin salissa tapahtuvat ja mitä kivunlievitystä voisin ottaa vai otanko ollenkaan. Myöskin synnytyksessä pystyy hallitsemaan itseään jotenkin paremmin monta kokemusta rikkaampana. Esikoiseni synnytys kesti 13h ja vitkuttelin ilman kivunlievitystä vesien puhkomiseen saakka. Sen jälkeen, kun vedet oli puhkottu halusin KAIKKI ja sainkin epiduraalin. Epiduraalista vain 15 min kuluttua oli esikoiseni syntynyt maailmaan. Muistan naureskelleeni miten "helppoa" tuo työntövaihe olikaan, kun en tuntenut mitään kipua ja nousin synnytyksen jälkeen naureskelleen istumaan.

Seuraava lapseni syntyi viikoilla 42+2 eli 16 vuorokautta yli lasketun ajan, käynnistyksellä. Tätä en suosittele vapaaehtoisesti kenellekään! Se oli kamalaa. Käynnistys aloitettiin ballonki menetelmällä, jonka kanssa minut lähetettiin kotiin ja en pystynyt kävelemään kunnolla koko tuona aikana. Lisää ballonki menetelmästä voitte googlettaa tai lukea seuraavasta linkistä: https://www.vaasankeskussairaala.fi/potilaille/hoito-ja-tutkimukset/naiset-lapset-ja-vauvat/synnytys2/synnytys/synnytyksen-kaynnistaminen/ .
Päivän kuluttua tulin sairaalaan käynnistyspillereitä varten. Sain pillereitä muutaman tunnin välein ja sitten vain nukuin ja odottelin. Mitään ei tapahtunut, mutta heti, kun lähdin kävelemään kipu oli jotain sanoinkuvaamatonta ja menin aina takaisin levolle. Mitään säännöllisiä supistuksia ei siis ollut ollenkaan, kuten aikaisemmassa synnytyksessä. Päätinkin sitten, että nyt riittää ja nousin ylös sängystä ja siitä vain minuutin päästä oli lapsi ulkona maailmassa. Kipu oli jotain ihan älytöntä ja verenvuoto oli niin runsasta, että oli voinnistani vain kiinni joudunko vastaanottamaat lisäverta. Kokemus oli traumaattinen ja verenvuotoa ei ole koskaan pystytty selittämään sen kummemmin. Tuon kokemuksen jälkeen ajattelin, että en halua lapsia enää koskaan!

Kuitenkin jälleen "ajauduin" odottavaksi 5 vuotta tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen ja kipuja sekä supistuksia oli pitkin loppuraskautta. En siis tiennyt oliko synnytys kunnolla käynnissä, kun se oli oikeasti käynnissä ja pystyin sietämään kipuja ihan hyvin eikä ne olleet säännöllisiä. Kun lepäsin kivut loppui ja kun touhusin kivut alkoi. Ystäväni tuli sitten kotiini juuri tuona päivänä, kun nuorimmaiseni syntyi ja hetken katseli minun touhuiluja, vaihtelin verhoja ja imuroin ja samalla välillä supisteli ja hän totesi, että soittaa nyt taksin. Taksimatkalla kipuja ei taaskaan ollut lainkaan ja mietin jo, että menen sinne turhaan, kunnes pääsimme sairaalaan ja kivut jälleen alkoi. Muistan iäisesti kätilön todelleen tutkimusta tehdessä, että "joo-o, olet 7cm auki ja sulla on kuule puolentunnin päästä vauva". Naureskellen siinä oltiin vielä tovi ja näin salissani altaan ja kysäisin kätilöltä, että saako siellä synnyttää johon hän vastasi, että saa toki, mutta voin kokeilla mennä suihkuun ensin. Kätilöt aika vähän aikaa kerralla viipyvät siellä synnyttäjiensalissa ja kätilöni sitten lähtikin ja sanoi lähtiessä, että suihkuun mennessä minun täytyy vain katsoa, ettei vauva putoa lattialle.. siihen se koko homma sitten tyssäsikin. Ei siinä kauaa taaskaan mennyt, kun lapsi oli pihalla. Jostain syystä tuo vesialtaaseen synnyttäminen jäi kuitenkin houkuttelemaan. Tästä päästääkin aiheeseen unelmieni synnytys ja se olisi synnytys joka tapahtuu vedessä, ainakin ajatuksena!

Kaksi synnytystä jo takana jossa kivunlievitystä en ole kerennyt saamaan ja yksi jossa sain kivunlievityksen 15 min ennen h-hetkeä joten tiedän, että koitoksesta selviää hengissä ilmankin. Olo on tosi mahtava, kun kontrolli pysyy synnyttäjällä ja siihen mahdollisuus on silloin, kun synnytys on mahdollisimman luomu. Kauhein kohta minulla on ollut vedenmenon jälkeiset painekivut ja ponnistusvaiheen pakokauhu jolloin katuu sitä hetkeä, kun päätti, että vauvan haluaa! Vedetkin ovat minulla aina menneet siis onneksi vain muutama minuutti ennen vauvan saapumista. En tiedä miten olisi, jos vedet menisi tunteja ennen lapsen syntymää, kestäisikö sitä kipujen kanssa?! Onneksi sen kuitenkin tietää, että noista pakokauhun ajatuksista ei mene, kuin muutama hetki ja vauva on pihalla. Jos siis kivuiltani kykenen niin haluaisin jälleen luomun synnytyksen ja jos sen vielä voisin saada lämpimässä vesialtaassa niin se olisi kyllä huikea tapa lopettaa tämä liukuhihnatyö. Valitettavan harvalla on vain mahdollisuus synnyttää veteen, vaikka haluaisikin. Saapa siis nähdä miten minun käy! Toiveeni olen esittänyt neuvolassa.

Ilokaasu taas ei ole koskaan ollut omia heiniäni ja se muovin hajukin saa minut voimaan pahoin. En ole siksi siis koskaan pystynyt sitä käyttämään. Lapsena minut on leikattu muutamia kertoja ja silloin ilokaasua on annettu leikkaussalissa ja siitä ei ole kyllä mitään hyvää sanottavaa. Ilokaasu saa minut voimaan pahoin ja olo on oksettava pitkään.

Laskettuaikani on siis 3 päivän kuluttua ja katsotaan miten käy! Kerron sitten sainko unelmieni viimesynnytyksen vai pitääkö vielä monta lasta tehdä tuon tavoitteen saavuttamiseksi (heh heh) ! Toivon, etten ainakaan joudu ruuhkaan ja minua lähetetä Hyvinkäälle tai Porvooseen. Peukut pystyyn, toivossa on hyvä elää!

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! Toivottavasti en traumatisoinut teitä lukijoita synnytyksien yksityiskohdilla! ;)

Rakkaudella:

Karoliina Jasmine

Lasten musta-aukko

Minne kaikki katoaa?

Ööööö? Tämä mysteeri ei ole minulle vieläkään selvinnyt, että minne kaikki tavaramme oikein katoaa? Tavarat ovat aina hukassa ja niitä ei vain löydy, onko tuttua?

Jossain vaiheessa luulin, että olen päästäni jotenkin vialla tai vain kuvittelin omistavani/ lasten omistavan tavaran, jota ei sen koommin ole näkynyt, mutta ajan kanssa selvisi, että ilmiötä näkyy muissakin perheissä. Jollei sitten ole kyseessä äidin hajapäinen tavaroiden hukkaaminen tai niiden laittaminen "hyvään paikaan, jossa sen muistan olevan" niin sitten lapset sekaavat soppaa omalla mystisellä tavallaan. Itse vielä voin ajatella mistä ehkä jonain päivänä löydän itse hukkaamani tavarat, mutta lapsen pään sisään on vähän vaikeampi päästä. Lasten hukkaamia tavaroita pahimmassa tapauksessa ei löydy KOSKAAN!

Olen ainakin vähintään kerran viikossa menettämässä viimeistä verisuontani päästäni, kun lapsi tulee yhden lapasen tai parhaimmassa tapauksessa pakkasilla ilman lapasia, sukkia, pipoa, huivia tai takkia koulusta kotiin. Miten sitä voi lähteä edes koulusta vain yhdellä hanskalla pakkasilla? Ongelmahan ei olisi tämän näköinen jollei tätä tapahtuisi melkein päivittäin. Voisin melkeinpä luvata, että JOS olisin enemmän varoissani ja en välittäisi hukatuista tavaroista, olisin ostamassa lapsille uusia hanskoja sekä pipoja vähintään kolmesti viikossa.. Ihan periaatteesta en tätä tee ja lompakko varmasti yhtyy tähän periaatteeseen. Ongelmallista tästä lasten tavaroiden hukkaamisesta tekee myös se, että useimmiten näitä tavaroita ei löydy koskaan! Mihin ne oikein katoaa? Lapsi vain toteaa "en tiedä mihin laitoin" tai "tähän sen laitoin, ei ole täällä enää, joku on sen vienyt". Yhteisten koko talon etsintähetkien (naurettavistakin paikoista) jälkeen hukattua tavaraa ei enää löydy ja turhautuminen valtaa niin minut, kuin lapsen. Onnellisissa tapauksissa, joskus suursiivouksen yhteydessä voi joku hukattu tavara löytyä paikasa josta jo sadasti katsottu aikaisempien etsintöjen yhteydessä, mutta silloin sitä ei siellä ollut. Pahimmassa tapauksessa tavaraa ei löydy enää koskaan. Olenkin yrittänyt lapsille kertoa, että meillä ei asu meidän lisäksi ketään kummituksia (tietääkseni), joka näitä tavaroita voisi mystisesti siirrellä tai varastaa, mutta olen kallistunutkin sille puolelle, että ehkä he ovat oikeassa! Ehkä täällä meillä asuu mystinen varas tai sitten lapsilla on musta-aukko joka imee tavaroita aika-ajoin itseensä ja ne katoaa avaruuteen?? Täytyy olla.. eihän tässä muuten ole mitään järkeä!

Keskimmäiseni aloitti koulun syksyllä ja yhdessäkin tapauksessa kouluun lähtenyt huppari, ei koskaan tullut koulusta kotiin. Poika kyllä kovasti väitti, että toi hupparin kotiin, mutta itselläni ei siitä muistikuvaa kyllä ollut. Muutaman viikon etsintöjen jälkeen luovutin. Pyysin poikaani etsimään myös koulun löytötavaroista olisiko huppari siellä ja laitoin opettajallekin viestiä, mutta tuloksetta. Hupparin jo unohdettuani se palasi 3kk jälkeen, kuin tuhka tuulesta, koulusta kotiin..niinpä niin.

Pahin tai sanotaanko mykistyttävin tapaus sattui minulle noin muutama viikko takaperin joka minut herätteli asiasta kirjoittamaan, kun päätin panostaa lasten ensivuoden ulkovarustuksiin. Ostin lapsilleni laadukkaat ulkohousut toistaiseksi pienestä kotihoidontulostani, jotka menevät myös ensivuonna takkeineen. Pojalle ostin kahdet ulkohousut, koska leikkivät paljon ulkona ja usein housut märät, kun ovat lähdössä kouluun ja tytöllä oli vaihtariksi haalari ulkohousujen rinnalle. Tytölle ostimme kirkkaan pinkit housut ja pojalle kirkkaan oranssit. Johan ne kerkesi 2 päivää olla pojalla jalassa, kun niitä ei enää löytynyt kotoa. Rupesimme heti miettimään missä housut ovat viimeksi olleet jalassa ja tyttö kertoi, että näki pojan viimeksi niitä kanniskelemassa englanninkielen koulusta kotiin käsissään. Poika tietenkin kertoi, että muistaa jättäneensä housut olohuoneen lattialle, mutta tarkemman kuulustelun jälkeen ei ole varma tuliko housut koskaan kotiin saakka. Yritinkin kysellä mitä kaikkea he touhusivat koulumatkan aikana jotta voimme lähteä etsimään paikoista jonne housut mahdollisesti jääneet. Soitin taas pojan omaan kouluun ja englannin kouluun, mutta tuloksetta. Loppuyhteenvedoksi siis teimme, että poika on kantanut (MIKSI KANTANUT? PAKKASELLA?) ulkohousuja käsissään ja tiputtanut nämä matkalla kotiin asiaa huomaamatta. Siis kirkkaan oranssit ulkohousut kokoa 146cm eli ei mitkään minit, valkoiselle lumelle ja asiaa huomaamatta?? Voi pyhä sylvi, kun teki mieli itkeä.. Jos ei muun niin oman lompakkoni puolesta! Voiko näin oikeasti käydä? Mietin jo, että miten tuo poika pääsee edes kotiin koulusta, jos kävelee noin silmät ja aivot ummessa.

Poikani opettajan tavatessa otin puheeksi tämän housukeissin ja emme kuulemma olleet ainoita tänä talvena, jotka unohtaneet milloin mitäkin matkalla koulusta kotiin.. Tsemppiä vain kaikille koululaisten vanhemmille! En kuuna päivänä ajatellut, että voi näin stressaavaa olla "omatoimisen" koululaisen äiti. Joka päivä saa pelätä missä varustuksissa lapsi tulee kotiin, onko kaikki tallella vai itkeekö lompakko taas ylimääräistä verta! Ja kun kaikki tämä vielä tapahtuu tässä raskauden viimemetreillä niin varmasti tuntuu itsestäni suuremmalta asialta, kuin todellisuudessa onkaan, ainakin toivon niin!

 

Rakkaudella:

Karoliina Jasmine