Raskaudesta palautuminen

"Tältä näyttää synnyttäneen naisen vartalo, oikeasti", "Tältä näyttää synnyttänyt äiti" jne, jne..

Selaan taas puhelinta lapseni rintaruokinnan ajan. Törmään netissä kuvaan äidistä joka on hiljan ollut raskaana. Kuvassa nainen poseeraa synnytyksen jälkeen tekstinä "tältä näyttää synnyttäneen naisen vartalo oikeasti". Nainen on vielä isokokoinen ja viikkoja takana synnytyksestä 12. Raskauskiloja olisi vielä pudotettavana ainakin 10kg, hän kertoo.. Kaikki kehuvat naista rohkeaksi ja upeaksi. "Ihanaa, kun kerrot maailmalle ja naisille todellisuuden". Tykkäyksiäkin kuvan alle on tullut jo liki tuhat. Jatkan netissä selaamista ja törmään kuvaan toisesta naisesta joka on synnyttänyt 2 viikkoa sitten. Hän ylpeänä esittelee pyykkilauta vatsaansa ja hehkuttaa sitä kuinka mahtuu jo vanhoihin farkkuihinsa. Kommentteja 0 ja tykkäyksiäkin vähemmän... Mikä on, kun tämän isompikokoisen palautumistarina tuntuu olevan niin iso ylistyksen alla, miltein absoluuttinen totuus ja nopeasti palautuvanko sitten valheellinen?  Eikö tämä laiha nainen ole rohkea, koska hänen vartalonsa toimii erilailla? Pitääkö synnytyksen jälkeen kauankin olla palautumatta, jotta saisi moisen hehkutuksen ja kannustuspuheet toisilta?

 

Olen itse nyt ensimäistä kertaa kuvien avulla seurannut palautumistani. Synnytyksestä nyt on kulunut 4 viikkoa. Puntaria en omista joten vaatteet ovat "puntarini", aina oikeastaan ollut. Tiedän jo aikaisempien raskauksien myötä, että täydellinen palautuminen vie minulta sen 9kk eli ihan yhtä kauan, kun mittoihin venyminenkin vie, luonnollisesti. Suurin ja huomattavin ero vartalossani on yleensä näkynyt noin puolen vuoden päästä synnytyksestä. Muu kroppa voi palautua nopeammin, mutta lantioluuni eivät palaudu yhtään nopeampaa takaisin, vaikka kuinka haluaisin. Olen napsinut kuvia silloin tällöin vartalostani ja aion jakaa ne myös tänne, jotta näen konkreettisesti itsekin palautumiseni eri vaiheet.

 



 Ensimäinen kuva on otettu muutama päivä ennen synnytystä, toinen on viisi päivää synnytyksen jälkeen ja kolmas on kaksi viikkoa synnytyksestä.

 

Tässä kuvasarjassa ensimäinen kuva on kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, keskimäinen kuva on tuorein eli 4 viikkoa synnytyksen jäljiltä ja viimeisin kuva on lähtökohta viimekesältä eli matkaa vielä on tuohon vartaloon :)

 

 

Olenko kateellinen naisille, jotka hehkuvat ja ovat täydellisen palautuneita ja muotoisia heti synnytyksen jälkeisinä päivinä tai viikkoina? Ehdottomasti sillä omani, etenkään takalistoni, ei toimi niin! Mutta katkera en ole sillä heidän vartalonsa vain sattuu toimimaan erilailla, kuin minun. Minä luotan omaan vartalooni. Vartaloni on selviytynyt kohtuullisen hyvin 3 lapsen palautumisesta, miksi ei neljännenkin, vaikka palautuminen saattaa useamman raskauden vuoksi kestää pidempään. En siis ymmärrä miksi naiset jotka ovat isokoisia vielä pitkään raskauden jälkeen ovat niitä totuuden lähettiläitä? Totta se varmaan on, että suurin osa synnyttäneistä naisista on pidempään isompikokoisia ja palautuminen kestää ja kaikki eivät palaudu täysin koskaan, mutta ei sitä pitäisi mielestä leimata ainoaksi totuudeksi tai vähätellä niitä joiden vartalo sattuu toimimaan erilailla. Luodaan kuvaa joka muodostuu peloksi toisille, että useamman lapsen synnyttänyt tai vaikka vain yhdenkin lapsen äiti on vääjäämättä ylipainoinen pitkään, jollei lopunelämää. Vähintään yhtä iso täytyy olla, kuin kuvassa esiintyvä äiti joka hehkuttaa onnellisuuttaan ja luo kuvaa, että laihempana et ole yhtä onnellinen, koska hänkään ei ollut ja muutenkin koko nopea palautuminen on pelkkä harhaluulo tai median luoma illuusio.

 

Tärkeintä pitäisi olla se, että palautumisen kanssa ei ole kiire ja sitä ei tehdä väkisten. Enemmän pitäisi korostaa sitä, että synnyttänyt nainen saa olla ylpeä vartalostaan, vaikka se olisi turvonnut, arpinen, muuttunut, isokokoinen tai sitten pieni sillä tuo vartalo on tehnyt kovan työn. Minä painottaisin palautumisen luonnollisuuteen ja rauhallisuuteen sekä yksilöllisyyteen. Vaikka toinen saattaa olla isokokoinen pitkään tai koko lopunelämää raskauden jälkeen ei se saisi olla se "näin sen täytyy olla", vaan täytyisi nimenomaan muistaa jokaisen vartalon omanlainen toiminta. Jokainen ihminen on yksilö, eikä sitä tulisi verrata muihin. Minulla henkilökohtaisesti ei ole kiire tehdä mitään dieettejä eikä juoksulenkkejä yms jumppia palautumisen edesauttamiseksi. Jos juoksulenkki kohottaa mielialaani niin sen perusteella voin lenkille lähteä, mutta en palautumisen vuoksi. Mitä itse olen oppinut niin huolettomuus ja turhan stressin pois jättäminen palautumisesta on paras lääke. Olen joskus uuvuttanut itseni juoksemalla älyttömiä lenkkejä melko pian synnytyksen jälkeen ja sitten nukahtanut istualteen sohvalle  ja siltikin palautuminen on tapahtunut samassa ajassa, kun itseäni rasittamatta. Siispä annan olla ja luotan jälleen vartalooni ja sen omatoimiseen, yksilölliseen työskentelyyn!

 

Jokainen vartalo on tärkeä sen kantajalle ja jokainen nainen on erilainen. Olit sitten iso tai pieni, ole vartalostasi ylpeä! Kyllä useammankin lapsen saanut äiti voi tälläytyä, palautua nopeasti sekä stressittömästi lapsen saamisen jälkeen ja tuntea olonsa ylpeäksi olematta itsekäs tai jotenkin ulkonäkökeskeinen, koska jotkut vain ovat palautumisen suhteen onnekkaita. Ei nopea palautuminen aina tarkoita sitä, että naisen täytyy puhkia hiki hatussa ja stressata. Muistakaa siis, että anettaan kaikkien kukkien kukkia, isojen, normaalikokoisten sekä pienien!

 

Rakkaudella:

Karoliina Jasmine

 

Koliikkivauva

 

Juuri, kun kerkesin eilen "kehua" sitä kuinka arkemme rullaa luulleen, ettei pahemmaksi voisi mennä, löysin itseni vielä 3.40 aamuyöllä, silmänräpäystäkään vielä nukkumatta, hyssyttelemästä hysteeristä nimetöntä vauvaani tullen siihen lopputulokseen, että hänellä taitaa olla koliikki. Ei siinä mitään, jos olisin herännyt itkuun nukuttuani edes hetken, mutta samaa itkua oli jatkunut jo kello 22 asti illasta, eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen ilta näin. Takana on jo useampia vastaavia iltoja, mutta yleensä itku on kestänyt kello 22- max 1 asti aamuyöstä. Täytyy myöntää, että avuttomuus iskee tilanteessa, jossa imetys pahentaa lapsen oireita ja hyssytys ei tunnu tehoavan, kuin muutaman sekunnin ajaksi kerrallaan. Yritin muutamasti mennä maaten ja löytää siinä vauvalle tehoavan asennon, jotta pystyisin samalla itsekin huilahtaa, mutta itku yltyi joten oli vain pakko istua sängyllä heiluen, kunnes vauva vihdoin lähempänä neljää rauhoittui ja lopulta nukahti. kovempaa itkuisuutta on muillakin lapsillani ilmavauvojen vuoksi juurikin tässä iässä ollut, mutta eivät ne koskaan ole kestäneet näin kauaa.

Ei saa valittaa, tiedän, koska itsehän tätä halusin. Tiedän, että joku niin kyhertelee virne naamalla omassa sopukassaan käsiään yhteen hieroen "itsepä ryhdyit, sitä saa mitä tilaa". Yhtä aikaa, kun tunnen, että asioista ääneen kertominen ei ole valittamista vaan asioiden läpikäymistä, tunnen, että minulla ei ole oikeutta puhua asioista ääneen, koska olen valintanut tehnyt. Ehkä tämä omakin ajattelutapa juontaa suurimmaksi osaksi juurensa siitä, kuinka ihmiset tulivat jo etukäteen kertomaan kuinka en tule jaksamaan neljän kanssa.

Suunnittelin jälleen eilen kirjoitellessani kuinka huomenna ryhdistäydyn ja vien taaperoni jonnekin leikkipuistoon tai ainakin herään aikaisin aamulla häntä herättelemään ja yritän saada hänen rytmiä balanssoitua. Jos jotain positiivista edellisyön jälkeen niin sain itseni ja Noahin kaikesta huolimatta ylös tänä aamuna jo kello 8.30!! Suunnitelmat leikkipuiston suhteen taitaa vaihtua päiväuniksi, sillä aamulla peilistä katsoi tuntematon hahmo joka mustine silmäpusseineen muistutti enemmän pandaa kuin ihmistä. Aivot eivät jälleen yhdistä puhetta ja ajatuksia keskenään.. Saatan pyytää tuomaan ruokaa, mutta tarkoitan kahvikuppia tai pyydän lapsia avaamaan ovea, mutta tarkoitan oven kiinni laittamista. Ajatuksenlukijasta olisi siis hyötyä sillä ymmärrän mitä tarkoitan sanomillani asioilla, mutta turhaudun, kun muut eivät ymmärrä! Kyllähän sinun tulisi tietää, että kun puhun avaimesta, tarkoitan sukkaa! heh heh..

Yritän löytää enemmän aikaa kirjoittelulle. Suurin osa ajasta menee lasta syöttäen sohvalla puhelinta selaillen, mutta tämä tietokoneella istumisella tuntuu löytyvän vähemmän aikaa. Tässä viikkojen aikana olen kovasti pohtinut, kuinka useamman lapsen äidit etenkin, jos perheessä on vastasyntynyt, löytävät aikaa päivittäin kirjoittamiselle. Itse usein, kun tilaisuus koittaisi ja kädet vihdoin vapaat, rojahdan mielummin sohvalle hengähtämään. Yritän kuitenkin tsempata ja tänäkin aamuna mietin miten paljon uusia päivityksiä olisi jonossa.

Hyvää sunnuntaita kaikille ja voimia kaikille koliikkilasten vanhemmille! Otan mielelläni vinkkejä vastaan, jos jollain kokeneella on kertoa konsteja millä itkuisuutta saa hyssytyksen, kapaloinnin, hieronnan, mahallaan pitämisen, cuplatonin ja maitohappobakteerien lisäksi rauhoitettua tai edes vähennettyä. Panda kiittää ja kuittaa!


 

Miten uusi perheenjäsen vastaanotettiin?

Hiljan kaksi vuotta täyttänyt taapero tulee isoveljeksi. Suurimaksi osaksi yksin arkea pyörittävästä äidistä tulee neljän lapsen äiti, kahden koululaisen ja kahden vaippaikäisen. Miten toiset lapset ottavat uuden tulokkaan vastaan? Miten arki lähtee rullaamaan uuden muutoksen myötä? Lähteekö se ihan kuin itsestään vai onko aika kuultanut taidot?

 

 

 

Kello lyö taas viisi iltapäivällä ja vihdoin olen saanut asiat (ruokailut, pukeutumiset jne) taloudessa siihen kuntoon, että olisi aika viedä Noah taaperoa hieman raittiiseen ilmaan.. tekisi kai hyvää itsellekin. Ruokin vauvan ja puen hänelle ulkovaatteet päälle. Samalla kun puen vauvaa ja itseäni, huudan kaksivuotiaalle ohjeita "hae kengät, laita takki päälle". Hän tekee työtä käskettyä ja intopiukeana rupeaa pukemaan, vihdoinkin ulos! Noahilla on kengät väärissä jaloissa ja takkia hän yrittää epätoivoisesti ylleen, kunnes iskee väsykiukku. Laitan puetun vauvan odottamaan ja puen nopeasti itseni samalla Noahille jutellen. Olemme valmiita, mutta Noah on kadonnut.. Missä hän taas on, eikai..? Kyllä. Hän on nukahtanut jälleen sohvalle tai sänkyynsä itkuisena kumpparit jalassa. Yrityksistä huolimatta hän ei enää herää. Taas meni tämän päivän ulkoilut ohi, poika parka. Heti iskee päälle "huono äiti morkkis". Syytökset itseä kohtaan, miten laiska voi ihminen olla, kun ei jaksa edes liikkeelle lähteä ajoissa? Miten voi olla niin laiska tai huolimaton, että unohtaa lapsen päikkärit? Vasta sitten muistat päikkärit ja muistat katsoa mitä se kello näyttääkään, kun löydät taaperon itsekseen jostain nukkumasta. Ennen kuin huomaatkaan, samaa rumbaa on jatkunut viikon verran putkeen. Tällaista tämä arki tuntuu nyt vähän olevan.. laiskaa, kiireetöntä, huolimatonta, ajatonta ja väsynyttä.

Miten olen sopeutunut neljän lapsen äidiksi? Mielestäni ihan hyvin, huolimatta ylempänä kertomastani arjesta. Vauva tuntui heti omalta, vaikka side lapseen vahvistui vasta ajan kanssa ja isommilta taapero- tai sisaruskateuksilta ollaan toistaiseksi vältytty (sitä odotellessa). Jotta arki lähtee taas rullaamaan tasapainoisesti, tuntuu se vievän aikaan enemmän kuin muistinkaan. Sanotaan, että aika kuultaa muistot ja ehkä näin hieman onkin. Olin ja olen varautunut pahimpaan, kun nuorempanakin olen jo kaksi lasta pienellä ikäerolla kasvattanut, mutta silti osa asioista tuntuu muistista kadonneen esim. se kuinka empatiakyky tuntuu katoavan väsyn myötä.
Vauvamme on nyt kolmen viikon ikäinen ja viimeisin viikko on kulunut Noahin jatkuvalla yöllisellä itkemisellä tai jonkinmoisella ähinällä vauvan heräilyn lisäksi. Noahin sänky on oman sänkyni vieressä ja läpi yön sieltä kantautuu, jos minkämoista kitinää. Miten minä vastaan itkuun? Ensin yritän käydä silittelemässä ja peittelemässä..tätä metodia muutaman kerran toistettua alkaa oma väsymys iskeä ja vauvakin pian herää taas rinnalle. Ähkimistä ja puhkimista muutaman tunnin kuunneltuani nousee taas ihanat tiuskaisut suustani "suu kiinni, nuku jo!". Ei mitään empatiakykyä. Ei kykyä ajatella onko lapsella jokin paikka kipeä, haluaako hän huomiotani, ei energiaa olla äiti.. ei vain jaksa! Aamulla iskee taas äiti morkkis "voi poika parkaa!". Ja oravanpyörä jatkuu..
Toki kyllä myös Noah saa nukkua vieressäni, jos haluaa, joten tätä konstia myös yritetty, mutta sitten ähinä ja puhina siirtyy vaan lähemmäs minua ja hermoni ovat vielä kovemmalla koetuksella. Luulenpa vain, että tästä kaikesta yöllisestä "häiriökäyttäytymisestä" saan syyttää vain itseäni ja säännöllisten rutiinien katoamista. Ensimmäiset viikot vielä normaalit rytmit oli tallessa ja lapset meni aina päikkäreille kello 12 viimeistään kello 13 päivällä ja yksikään yö ei ollut näin painajaismainen, kuin nyt, kun ne päiväunet ovat unohtuneet tai viivästyneet. Taas huomaa miksi lapselle ne rutiinit ovat niin tärkeitä! Joka ikinen uneton yö lupaan huomenna aloittavani rytmityksen uudelleen, mutta arvatkaapa vain, kun yksi 2 vuotias hilluu vielä kello 2 yöllä hereillä ja koko yön vauvaa syötellyt nousenko minä reippaana äitinä ylös kello 8? -Älä unta näe! :D

Noah on muuten sopeutunut vauvan tuloon oikein hyvin, mutta päivärytmien muuttuminen tuottaa hänelle ongelmia jaksaa itsensä kanssa iltaan saakka. Isoveljenä hän on todella ylpeä pikkuveljestään ja on aina esittelemässä vauvaa muille "kato, vauva". Välillä saa jopa hieman pelätä, kun ei tuo kaksivuotias tunnu tajuavan ettei jaksa vauvaa yksinään kantaa ja on hakemassa häntä sohvalta syliinsä. Ohimennen Noahin pienet sormet sipaisevat vauvan päätä tai vauva saa lennosta pusuja. Äitinä tietenkin tällaista on ihana sivusta seurata. Isommat lapset tappelevat usein koulun jälkeen siitä, kuka saa vauvaa pitää sillä aikaa, kun äiti käy vessassa tai tekee ruokaa. Ainoa ongelma arjessa isompien kanssa liittyy kouluun. Kouluaamut ja lapsien lähettäminen kouluun on ollut tapana, mutta nyt väsyn myötä en ole välillä aamulla edes herännyt kelloni soittoon. Olen havahtunut vasta herättyäni siihen, että ei hitto, onkohan ne koululaiset vielä kotona! On aamuja jolloin en edes muista taloudessa asuvan kaksi koululaista vaan ajattelen heidän leikkivän keskenään huoneessaan. Vähän väliä pelkään, että wilmaan on tullut sähköpostia "lapsesi oli tänään kaksi tuntia myöhässä", onneksi näin ei kuitenkaan ole käynyt, vielä (koputan puuta). Olemme keskustelleet isompien kanssa siitä, että äiti saattaa olla väsyn takia kiukkuisempi ja ärähdellä syyttä suotta tai koululäksyjen auttamiseen on vaikea löytää aikaa ja he ovat olleet erittäin ymmärtäväisiä.

On onneksi kuitenkin löytynyt arjesta niitäkin päiviä, kun olen lähtenyt kiireettömästi ja vauvantahtisesti liikkeelle kauemmaksikin ja kyllä vain tekee ihan hyvää välillä olla ihmisten ilmoilla niin paljon, kun kodin epäjärjestyksessä tykkään nyt olla.

Vaikka arjessani on paljon väsymystä ja kiukuttelua niin taaperon kuin itseni osalta, tiedostan tämä ajan olevan niin hetkellistä, että en osaa tässä edes itsesäälissä tai ahdistuksessa rypeä. Jonkun korvaan arkeni ja tämä päivitys saattaa kuulostaa hurjan raskaalta ja sitä se ehkä välillä, etenkin öisin onkin, mutta en osaa nähdä asiaa negatiivisessa valossa kuitenkaan. Vaikka tunnen välillä olevani maailman kamalin äiti, koska nautin vauvan kanssa kotona olemisesta josta taas Noah ehkä aavistuksen kärsii niin tämä aika on yhtä lyhyt, kuin tähdenlento. Tiedän, että ennen kuin huomaankaan olen jo liikkeellä melkein päivittäin ja on hinku tehdä asioita. Nyt vain nautin jokaisesta itkusta ja väsymyksestäkin, koska ei ole kiire mihinkään, ei ole pakko mennä minnekään.. saa vain olla ja nauttia kahden pienen hömpän kanssa kotona! Tällaista on meidän arki nyt.

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

 

Kuinka sitten kävikään?

Synnytyksestä kerkesin haaveilemaan ja jakamaan toiveita tänne blogiin, mutta kuinkas sitten kävikään? Menikö kaikki toiveiden mukaan? No ei tietenkään!

Rv 40+4

 

On pitänyt jo "kauan" tulla kertomaan teille miten kaikki meni, mutta taaperon ja vastasyntyneen rintalapsen kanssa aika ei riitä kuin sohvan ja jääkaapin välille. Mutta nyt vihdoin molemmat nukkuvat yhtäaikaa ja itse vielä jaksan olla hereillä niin löytyi kiva hetki kirjoitella.

Eli kuinkas muutenkaan kuin suunnitelmieni päinvastaisesti meni tämäkin synnytys. Koskaan ei tosiaan voi tietää miten nämä asiat etenee ja tällä kertaa asiat menivät erilailla, kuin odotin ja halusin. Ehkä jäi jopa hieman pettynyt fiilis ja olo, että luovutin.

Tavoitteenani oli siis luomusynnytys vesialtaassa. Synnytystä edeltävänä iltana käppäilin normaaliin tapaani useassa putiikissa ihan vain rasittaakseni itseäni, jotta vauva tulisi vihdoin, koska olihan hän jo viikon yliaikainen. Kävin vimman kivijalkaliikkeessä hakemassa muutamat sateenkaarilegsut lapsille ja sen jälkeen supistelut alkoikin. Suuntasin kotia kohti ja supistukset olivat laimeita sillontällöin, mutta niitä tuli pitkin iltaa jatkuvasti ja epäsäännöllisesti niin kuin minulla on ollut tapana. Aamulla heräsin aivan jäätävään vatsakipuun ja mietin onko vatsani sekaisin jonka takia supistukset ovat niin kovia vai onko vauva tulossa? Kivut tulivat tiheään ja olin varma kipujen kovuuden vuoksi, että vauva tulisi pian, kotiin. Kiireellä siis lähdin viemään lapsia hoitoon jotta pääsisin sairaalaan. Sairaalassa kerroin halustani synnyttää altaaseen ja pääsin huoneeseen jossa oli spa. Olin onnesta soikeana ja valmistuin henkisesti allassynnytykseen. Aluksi kätilö toivoi, että menisin suihkuun jotta en rentoutuisi liikaa altaassa ja synnytyksen eteneminen loppuisi. Menin siis suihkuun ja olin siellä tunnin verran. Hoitajan tullessa huoneeseen olin valmis siirtymään altaaseen, MUTTA hän tulikin kertomaan uutisen, että minun täytyy vaihtaa huonetta ja minua ei olisi saanut päästää huoneeseen, koska siellä on jokin tekninen vika minkä vuoksi huoneessa ei voi synnyttää. Olin pettynyt. Todella pettynyt. Siirryin toiseen huoneeseen ja kätilö toi toisen huonon uutisen mukanaan, streptokokki näyte oli positiivinen joten antibiootti piti laittaa tippumaan iv.nä heti.

Kun tippa oli laitettu, olo tuntui pettyneeltä. Kaksi tuntia pohdin kätilön kanssa otanko epiduraalipuudutuksen vai en. Kätilö nauroi, kun sanoin "kyllä mä ehkä otan sen" ja kun supistus oli ohi hän kysyi onko se vielä "ehkä?". Kivut olivat kovempia, kuin edellisessä synnytyksessä ja vaikka paljon kehuttiin, että otan supistuksia hyvin vastaan niin siltä ei tuntunut. Keskustelin kätilön ohella myös hyvän ystäväni sekä siskoni kanssa puhelimessa siitä, että kannattaako puudute ottaa vaiko ei. Sisko sanoi hyvin, että kannattaa ottaa kaikki mitä saa jos ja kun kerkeää ja miksi sitä kiduttaa itseään jos on mahdollista nykypäivänä helpottaa oloaan millään tavoin synnytyksessä. Ystävä pohti sitä, että ei se tee huonompaa synnyttäjää, jos ottaa puudutuksen. Kätilöni kysyi sitten minun päätettyä, että otan epiduraalin, että koenko oloni luuseriksi, jos otan ja ikävä kyllä vastaukseni oli tähän "KYLLÄ". Miksi? Sitä en tiedä ja koen, että muut voivat ottaa jos haluavat, mutta itse olen kahdesta selvinnyt ilman ja vauvallekin on hyväksi ettei joudu "lääkehuuruun" niin minun täytyisi selvitä ilman. Kaikesta huolimatta, päädyin puudutukseen puolituntia ennen H-hetkeä. 3 kätilöä kävi vielä kysymässä, että miksi otan ja mikä teki tästä synnytyksestä niin erilaisen, että päädyin kivunlievitykseen ja vastaus oli yksinkertaisesti vain kovempi kipu. Kätilöiden kysymykset jäivät mieleeni ja todellakin olo tuntui luovuttaneelta. Halusin vain hetken levähtää kivuitta ennen ponnistusvaihetta.

Puolituntia kivunlievityksen ja pienen huilin jälkeen kivut palasivat takaisin ja tunsin vesien menevän ja kipu palasi aivan kaameana! Kätilö huomasi, että rakkoni on sekuntia vailla puhkeamassa ja antoi 2 mahdollisuutta: Katetrointi tai itse vessaan meneminen. Päätin yrittää itse, vaikka tuntuikin, että lapsi olisi tulossa. 20 min lykkäsin ponnistusvaihetta, vaikka minua kehotettiin useaan otteeseen yrittämään.. mutta iski pakokauhu. En haluakkaan lasta, en ole valmis. Pakokauhu ei tällä kertaa johtunut kivusta vaan se oli henkistä. Sain itseni kuitenkin ylös 20min kuluttua mennäkseni vessaan, mutta lapsi päätti toisin ja hän syntyi vessareissulla. Hän tuli ponnistelematta varmaan seisoma-asennon vuoksi, onni onnettomuudessa kätilö sai päästä kiinni ja pieni nelikiloinen ihme syntyi maailmaan.

Synnytyksen jälkeen jäi vähän laimea olo, ei yhtään samanlainen, rakastunut, kuin edellisen kanssa. Vauvan saadessani naureskelin vain hänen pulleita poskiaan. Yllätyksenä tuli se kuinka tumma vauva oli verrattuna hänen isoveljeensä. Lapsi tuntui heti omalta, mutta sitä itkuista rakkaudenhuumaa ei heti tullut. Jälkikäteen mietin, että ehkä synnytys meni niin eripäin mitä toivoin ja halusin sekä tunsin luovuttaneeni, että en pystynyt nauttia vauvasta samanlailla. Muiden kohdalla en ole suunnitellut mitään ja tällaista ei ole ennen ollut. Ehkä vähän surullistakin, että naisena laitan itse itselleni riman niin korkealle ihan kuin synnyttäminen ei itsessään ole tarpeeksi kova koettelemus. Lääkärikin sanoi meidän keskustellessa, että on harhaluulo luulla, ettei naiset käytä synnytyksessä puudutteita sillä 85-90% synnyttäjistä ottaa puudutteen JOS kerkeää.
Onneksi kuitenkin vauvat ovat niin ihania, että nyt olen jo vauvani hurmiossa ja haluaisin vain käpertyä aamusta iltaan sohvalle häntä syöttämään ja ihailemaan. Kuvia tulee räpsittyä vauvasta jatkuvasti, koska tiedostan heidän nopean kasvun.

Synnytykseni kesti tällä kertaa kaikkineen huimat 3,5 tuntia. Pikkuiseni oli syntyessään 52cm ja 4225g eli yli nelikiloinen kuten jo etukäteen pelkäsinkin. Muut lapseni ovat syntyessään kaikki olleet 3600-3700g. Paino on nyt kuitenkin hieman laskenut ja hän painaa nyt 3900g ja on 55cm pitkä. Sairaalassa oli pakko napata kuva perinteisesti vauvasta samassa asussa johon aikanaan isoveikankin olen pukenut jotta hahmottaisi onko heissä kuinka paljon samaa näköä.

Ylhäällä isoveikka synnärillä ja alempana meidän tuhdimpi pikkuversio

 

 Sairaalassa olo meni mukavasti ja vauvaa tarkisteltiin mahdollisen verenmyrkytyksen vuoksi (johtuen minun streptokokista). Hoitohenkilökunta olisi mielellään kotiuttanut meidät jo vuorokauden kuluttua, mutta lepo ennen taaperoarkeen palaamista tuli tarpeen. Sairaalassa sai keskittyä vauvaan ja lepoon eikä tarvinnut pohtia ruokailuja. Ps. sairaalassa on hyvä ruoka! Siitäkin tuli entisenä kouluruoan ystävänä otettua muutama todiste ;)

 

 

Seuraavaksi kirjoittelen palautumisen etenemisestä ja lapsien suhtautumisesta tulokkaaseen jahka saan näppini irti tuosta pienestä <3 Hyvää viikonloppua!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine