Miten uusi perheenjäsen vastaanotettiin?

Hiljan kaksi vuotta täyttänyt taapero tulee isoveljeksi. Suurimaksi osaksi yksin arkea pyörittävästä äidistä tulee neljän lapsen äiti, kahden koululaisen ja kahden vaippaikäisen. Miten toiset lapset ottavat uuden tulokkaan vastaan? Miten arki lähtee rullaamaan uuden muutoksen myötä? Lähteekö se ihan kuin itsestään vai onko aika kuultanut taidot?

 

 

 

Kello lyö taas viisi iltapäivällä ja vihdoin olen saanut asiat (ruokailut, pukeutumiset jne) taloudessa siihen kuntoon, että olisi aika viedä Noah taaperoa hieman raittiiseen ilmaan.. tekisi kai hyvää itsellekin. Ruokin vauvan ja puen hänelle ulkovaatteet päälle. Samalla kun puen vauvaa ja itseäni, huudan kaksivuotiaalle ohjeita "hae kengät, laita takki päälle". Hän tekee työtä käskettyä ja intopiukeana rupeaa pukemaan, vihdoinkin ulos! Noahilla on kengät väärissä jaloissa ja takkia hän yrittää epätoivoisesti ylleen, kunnes iskee väsykiukku. Laitan puetun vauvan odottamaan ja puen nopeasti itseni samalla Noahille jutellen. Olemme valmiita, mutta Noah on kadonnut.. Missä hän taas on, eikai..? Kyllä. Hän on nukahtanut jälleen sohvalle tai sänkyynsä itkuisena kumpparit jalassa. Yrityksistä huolimatta hän ei enää herää. Taas meni tämän päivän ulkoilut ohi, poika parka. Heti iskee päälle "huono äiti morkkis". Syytökset itseä kohtaan, miten laiska voi ihminen olla, kun ei jaksa edes liikkeelle lähteä ajoissa? Miten voi olla niin laiska tai huolimaton, että unohtaa lapsen päikkärit? Vasta sitten muistat päikkärit ja muistat katsoa mitä se kello näyttääkään, kun löydät taaperon itsekseen jostain nukkumasta. Ennen kuin huomaatkaan, samaa rumbaa on jatkunut viikon verran putkeen. Tällaista tämä arki tuntuu nyt vähän olevan.. laiskaa, kiireetöntä, huolimatonta, ajatonta ja väsynyttä.

Miten olen sopeutunut neljän lapsen äidiksi? Mielestäni ihan hyvin, huolimatta ylempänä kertomastani arjesta. Vauva tuntui heti omalta, vaikka side lapseen vahvistui vasta ajan kanssa ja isommilta taapero- tai sisaruskateuksilta ollaan toistaiseksi vältytty (sitä odotellessa). Jotta arki lähtee taas rullaamaan tasapainoisesti, tuntuu se vievän aikaan enemmän kuin muistinkaan. Sanotaan, että aika kuultaa muistot ja ehkä näin hieman onkin. Olin ja olen varautunut pahimpaan, kun nuorempanakin olen jo kaksi lasta pienellä ikäerolla kasvattanut, mutta silti osa asioista tuntuu muistista kadonneen esim. se kuinka empatiakyky tuntuu katoavan väsyn myötä.
Vauvamme on nyt kolmen viikon ikäinen ja viimeisin viikko on kulunut Noahin jatkuvalla yöllisellä itkemisellä tai jonkinmoisella ähinällä vauvan heräilyn lisäksi. Noahin sänky on oman sänkyni vieressä ja läpi yön sieltä kantautuu, jos minkämoista kitinää. Miten minä vastaan itkuun? Ensin yritän käydä silittelemässä ja peittelemässä..tätä metodia muutaman kerran toistettua alkaa oma väsymys iskeä ja vauvakin pian herää taas rinnalle. Ähkimistä ja puhkimista muutaman tunnin kuunneltuani nousee taas ihanat tiuskaisut suustani "suu kiinni, nuku jo!". Ei mitään empatiakykyä. Ei kykyä ajatella onko lapsella jokin paikka kipeä, haluaako hän huomiotani, ei energiaa olla äiti.. ei vain jaksa! Aamulla iskee taas äiti morkkis "voi poika parkaa!". Ja oravanpyörä jatkuu..
Toki kyllä myös Noah saa nukkua vieressäni, jos haluaa, joten tätä konstia myös yritetty, mutta sitten ähinä ja puhina siirtyy vaan lähemmäs minua ja hermoni ovat vielä kovemmalla koetuksella. Luulenpa vain, että tästä kaikesta yöllisestä "häiriökäyttäytymisestä" saan syyttää vain itseäni ja säännöllisten rutiinien katoamista. Ensimmäiset viikot vielä normaalit rytmit oli tallessa ja lapset meni aina päikkäreille kello 12 viimeistään kello 13 päivällä ja yksikään yö ei ollut näin painajaismainen, kuin nyt, kun ne päiväunet ovat unohtuneet tai viivästyneet. Taas huomaa miksi lapselle ne rutiinit ovat niin tärkeitä! Joka ikinen uneton yö lupaan huomenna aloittavani rytmityksen uudelleen, mutta arvatkaapa vain, kun yksi 2 vuotias hilluu vielä kello 2 yöllä hereillä ja koko yön vauvaa syötellyt nousenko minä reippaana äitinä ylös kello 8? -Älä unta näe! :D

Noah on muuten sopeutunut vauvan tuloon oikein hyvin, mutta päivärytmien muuttuminen tuottaa hänelle ongelmia jaksaa itsensä kanssa iltaan saakka. Isoveljenä hän on todella ylpeä pikkuveljestään ja on aina esittelemässä vauvaa muille "kato, vauva". Välillä saa jopa hieman pelätä, kun ei tuo kaksivuotias tunnu tajuavan ettei jaksa vauvaa yksinään kantaa ja on hakemassa häntä sohvalta syliinsä. Ohimennen Noahin pienet sormet sipaisevat vauvan päätä tai vauva saa lennosta pusuja. Äitinä tietenkin tällaista on ihana sivusta seurata. Isommat lapset tappelevat usein koulun jälkeen siitä, kuka saa vauvaa pitää sillä aikaa, kun äiti käy vessassa tai tekee ruokaa. Ainoa ongelma arjessa isompien kanssa liittyy kouluun. Kouluaamut ja lapsien lähettäminen kouluun on ollut tapana, mutta nyt väsyn myötä en ole välillä aamulla edes herännyt kelloni soittoon. Olen havahtunut vasta herättyäni siihen, että ei hitto, onkohan ne koululaiset vielä kotona! On aamuja jolloin en edes muista taloudessa asuvan kaksi koululaista vaan ajattelen heidän leikkivän keskenään huoneessaan. Vähän väliä pelkään, että wilmaan on tullut sähköpostia "lapsesi oli tänään kaksi tuntia myöhässä", onneksi näin ei kuitenkaan ole käynyt, vielä (koputan puuta). Olemme keskustelleet isompien kanssa siitä, että äiti saattaa olla väsyn takia kiukkuisempi ja ärähdellä syyttä suotta tai koululäksyjen auttamiseen on vaikea löytää aikaa ja he ovat olleet erittäin ymmärtäväisiä.

On onneksi kuitenkin löytynyt arjesta niitäkin päiviä, kun olen lähtenyt kiireettömästi ja vauvantahtisesti liikkeelle kauemmaksikin ja kyllä vain tekee ihan hyvää välillä olla ihmisten ilmoilla niin paljon, kun kodin epäjärjestyksessä tykkään nyt olla.

Vaikka arjessani on paljon väsymystä ja kiukuttelua niin taaperon kuin itseni osalta, tiedostan tämä ajan olevan niin hetkellistä, että en osaa tässä edes itsesäälissä tai ahdistuksessa rypeä. Jonkun korvaan arkeni ja tämä päivitys saattaa kuulostaa hurjan raskaalta ja sitä se ehkä välillä, etenkin öisin onkin, mutta en osaa nähdä asiaa negatiivisessa valossa kuitenkaan. Vaikka tunnen välillä olevani maailman kamalin äiti, koska nautin vauvan kanssa kotona olemisesta josta taas Noah ehkä aavistuksen kärsii niin tämä aika on yhtä lyhyt, kuin tähdenlento. Tiedän, että ennen kuin huomaankaan olen jo liikkeellä melkein päivittäin ja on hinku tehdä asioita. Nyt vain nautin jokaisesta itkusta ja väsymyksestäkin, koska ei ole kiire mihinkään, ei ole pakko mennä minnekään.. saa vain olla ja nauttia kahden pienen hömpän kanssa kotona! Tällaista on meidän arki nyt.

Rakkaudella

Karoliina Jasmine