Kuinka sitten kävikään?

Synnytyksestä kerkesin haaveilemaan ja jakamaan toiveita tänne blogiin, mutta kuinkas sitten kävikään? Menikö kaikki toiveiden mukaan? No ei tietenkään!

Rv 40+4

 

On pitänyt jo "kauan" tulla kertomaan teille miten kaikki meni, mutta taaperon ja vastasyntyneen rintalapsen kanssa aika ei riitä kuin sohvan ja jääkaapin välille. Mutta nyt vihdoin molemmat nukkuvat yhtäaikaa ja itse vielä jaksan olla hereillä niin löytyi kiva hetki kirjoitella.

Eli kuinkas muutenkaan kuin suunnitelmieni päinvastaisesti meni tämäkin synnytys. Koskaan ei tosiaan voi tietää miten nämä asiat etenee ja tällä kertaa asiat menivät erilailla, kuin odotin ja halusin. Ehkä jäi jopa hieman pettynyt fiilis ja olo, että luovutin.

Tavoitteenani oli siis luomusynnytys vesialtaassa. Synnytystä edeltävänä iltana käppäilin normaaliin tapaani useassa putiikissa ihan vain rasittaakseni itseäni, jotta vauva tulisi vihdoin, koska olihan hän jo viikon yliaikainen. Kävin vimman kivijalkaliikkeessä hakemassa muutamat sateenkaarilegsut lapsille ja sen jälkeen supistelut alkoikin. Suuntasin kotia kohti ja supistukset olivat laimeita sillontällöin, mutta niitä tuli pitkin iltaa jatkuvasti ja epäsäännöllisesti niin kuin minulla on ollut tapana. Aamulla heräsin aivan jäätävään vatsakipuun ja mietin onko vatsani sekaisin jonka takia supistukset ovat niin kovia vai onko vauva tulossa? Kivut tulivat tiheään ja olin varma kipujen kovuuden vuoksi, että vauva tulisi pian, kotiin. Kiireellä siis lähdin viemään lapsia hoitoon jotta pääsisin sairaalaan. Sairaalassa kerroin halustani synnyttää altaaseen ja pääsin huoneeseen jossa oli spa. Olin onnesta soikeana ja valmistuin henkisesti allassynnytykseen. Aluksi kätilö toivoi, että menisin suihkuun jotta en rentoutuisi liikaa altaassa ja synnytyksen eteneminen loppuisi. Menin siis suihkuun ja olin siellä tunnin verran. Hoitajan tullessa huoneeseen olin valmis siirtymään altaaseen, MUTTA hän tulikin kertomaan uutisen, että minun täytyy vaihtaa huonetta ja minua ei olisi saanut päästää huoneeseen, koska siellä on jokin tekninen vika minkä vuoksi huoneessa ei voi synnyttää. Olin pettynyt. Todella pettynyt. Siirryin toiseen huoneeseen ja kätilö toi toisen huonon uutisen mukanaan, streptokokki näyte oli positiivinen joten antibiootti piti laittaa tippumaan iv.nä heti.

Kun tippa oli laitettu, olo tuntui pettyneeltä. Kaksi tuntia pohdin kätilön kanssa otanko epiduraalipuudutuksen vai en. Kätilö nauroi, kun sanoin "kyllä mä ehkä otan sen" ja kun supistus oli ohi hän kysyi onko se vielä "ehkä?". Kivut olivat kovempia, kuin edellisessä synnytyksessä ja vaikka paljon kehuttiin, että otan supistuksia hyvin vastaan niin siltä ei tuntunut. Keskustelin kätilön ohella myös hyvän ystäväni sekä siskoni kanssa puhelimessa siitä, että kannattaako puudute ottaa vaiko ei. Sisko sanoi hyvin, että kannattaa ottaa kaikki mitä saa jos ja kun kerkeää ja miksi sitä kiduttaa itseään jos on mahdollista nykypäivänä helpottaa oloaan millään tavoin synnytyksessä. Ystävä pohti sitä, että ei se tee huonompaa synnyttäjää, jos ottaa puudutuksen. Kätilöni kysyi sitten minun päätettyä, että otan epiduraalin, että koenko oloni luuseriksi, jos otan ja ikävä kyllä vastaukseni oli tähän "KYLLÄ". Miksi? Sitä en tiedä ja koen, että muut voivat ottaa jos haluavat, mutta itse olen kahdesta selvinnyt ilman ja vauvallekin on hyväksi ettei joudu "lääkehuuruun" niin minun täytyisi selvitä ilman. Kaikesta huolimatta, päädyin puudutukseen puolituntia ennen H-hetkeä. 3 kätilöä kävi vielä kysymässä, että miksi otan ja mikä teki tästä synnytyksestä niin erilaisen, että päädyin kivunlievitykseen ja vastaus oli yksinkertaisesti vain kovempi kipu. Kätilöiden kysymykset jäivät mieleeni ja todellakin olo tuntui luovuttaneelta. Halusin vain hetken levähtää kivuitta ennen ponnistusvaihetta.

Puolituntia kivunlievityksen ja pienen huilin jälkeen kivut palasivat takaisin ja tunsin vesien menevän ja kipu palasi aivan kaameana! Kätilö huomasi, että rakkoni on sekuntia vailla puhkeamassa ja antoi 2 mahdollisuutta: Katetrointi tai itse vessaan meneminen. Päätin yrittää itse, vaikka tuntuikin, että lapsi olisi tulossa. 20 min lykkäsin ponnistusvaihetta, vaikka minua kehotettiin useaan otteeseen yrittämään.. mutta iski pakokauhu. En haluakkaan lasta, en ole valmis. Pakokauhu ei tällä kertaa johtunut kivusta vaan se oli henkistä. Sain itseni kuitenkin ylös 20min kuluttua mennäkseni vessaan, mutta lapsi päätti toisin ja hän syntyi vessareissulla. Hän tuli ponnistelematta varmaan seisoma-asennon vuoksi, onni onnettomuudessa kätilö sai päästä kiinni ja pieni nelikiloinen ihme syntyi maailmaan.

Synnytyksen jälkeen jäi vähän laimea olo, ei yhtään samanlainen, rakastunut, kuin edellisen kanssa. Vauvan saadessani naureskelin vain hänen pulleita poskiaan. Yllätyksenä tuli se kuinka tumma vauva oli verrattuna hänen isoveljeensä. Lapsi tuntui heti omalta, mutta sitä itkuista rakkaudenhuumaa ei heti tullut. Jälkikäteen mietin, että ehkä synnytys meni niin eripäin mitä toivoin ja halusin sekä tunsin luovuttaneeni, että en pystynyt nauttia vauvasta samanlailla. Muiden kohdalla en ole suunnitellut mitään ja tällaista ei ole ennen ollut. Ehkä vähän surullistakin, että naisena laitan itse itselleni riman niin korkealle ihan kuin synnyttäminen ei itsessään ole tarpeeksi kova koettelemus. Lääkärikin sanoi meidän keskustellessa, että on harhaluulo luulla, ettei naiset käytä synnytyksessä puudutteita sillä 85-90% synnyttäjistä ottaa puudutteen JOS kerkeää.
Onneksi kuitenkin vauvat ovat niin ihania, että nyt olen jo vauvani hurmiossa ja haluaisin vain käpertyä aamusta iltaan sohvalle häntä syöttämään ja ihailemaan. Kuvia tulee räpsittyä vauvasta jatkuvasti, koska tiedostan heidän nopean kasvun.

Synnytykseni kesti tällä kertaa kaikkineen huimat 3,5 tuntia. Pikkuiseni oli syntyessään 52cm ja 4225g eli yli nelikiloinen kuten jo etukäteen pelkäsinkin. Muut lapseni ovat syntyessään kaikki olleet 3600-3700g. Paino on nyt kuitenkin hieman laskenut ja hän painaa nyt 3900g ja on 55cm pitkä. Sairaalassa oli pakko napata kuva perinteisesti vauvasta samassa asussa johon aikanaan isoveikankin olen pukenut jotta hahmottaisi onko heissä kuinka paljon samaa näköä.

Ylhäällä isoveikka synnärillä ja alempana meidän tuhdimpi pikkuversio

 

 Sairaalassa olo meni mukavasti ja vauvaa tarkisteltiin mahdollisen verenmyrkytyksen vuoksi (johtuen minun streptokokista). Hoitohenkilökunta olisi mielellään kotiuttanut meidät jo vuorokauden kuluttua, mutta lepo ennen taaperoarkeen palaamista tuli tarpeen. Sairaalassa sai keskittyä vauvaan ja lepoon eikä tarvinnut pohtia ruokailuja. Ps. sairaalassa on hyvä ruoka! Siitäkin tuli entisenä kouluruoan ystävänä otettua muutama todiste ;)

 

 

Seuraavaksi kirjoittelen palautumisen etenemisestä ja lapsien suhtautumisesta tulokkaaseen jahka saan näppini irti tuosta pienestä <3 Hyvää viikonloppua!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine