Minun nimeni on..

 Hullu ja kiireinen viikko taas takana. Oli pääsiäiset ja virpomiset, kastejuhlien järkkäämistä sekä viimeisimpänä lapsimessut. Joskus elämä tuntuu elokuvalta, joskus epäreilulta ja omien sattumien kertominen välillä muistuttaa enemmän tarinointia, kuin todellisuutta. Tällaista tämä on. Elämä. Joillakin vähän värikkäämpää ja tapahtumarikkaampaa, kun taas joillakin tasapaksumpaa. Nuorimmainenkin sai nimensä vihdoin viime viikolla ja se, että juhlat edes saatiin järkättyä oli suoranainen ihme.  

 

Kinuski & Vadelmatuorejuusto täytteinen kakku

gluteeniton Red velvet

 

 

Kaikki vuokranmaksut ja juhlien järkkääminen oli suunniteltu palkkatuloni mukaan, jonka maksupäivä oli pääsiäisen jälkeen tiistaina. Odotin siis saavani sen palkkasumman minkä töistäni nyt saa äitiysloman aikana. Kun tililleni sitten viimein pompsahti raha sen suuruus sai ratkeamaan puoliksi naurusta, puoliksi itkusta. Tilille oli tullut vähän reilu 200e. Siitäkö minun pitäisi nyt kuukauden vuokra maksaa ja juhlat järjestää? NOT GONNA HAPPEN!.. Miten sattuikin just sopivasti. Tässä kuussa ja juuri tämän tulon alla, jonka varaan kaikki oli jätetty. Seuraavana päivänä tuli sitten Kelastakin kirje.. asumistuki lakkautettu 1. 3 lähtien. Jaha. Nytkö sitten päättivät vasta minulle ilmoittaa? Just sopivasti tämäkin. Oliko vielä muuta? Puheluita soitellessa ja eri toimistoilla juostessa menikin sitten ne muutamat päivät joina piti shoppailla, kokkailla ja järjestää. Onneksi loppuviikosta monen mutkan ja päiden yhteen lyömisten jälkeen saatiin juhlat pystyyn ja tilille vähän sitä tarvitsemaa rahaakin. Asumistuesta laitettiin kiireellä uusi päivityshakemus menemään. Olin itse senkin moannut. Asumistukihakemusta päivittäessä on koko litanian lopussa, joku hakanen joka piri ruksata, että todistaa tietojen olevan oikeat. Tarkastushakemus oli jäänyt siis keskeneräiseksi. Tässä hyvä opetus kaikille: Älä täyttelee mitään tuloihisi, työhön tai kouluusi kohdistuvia hakemuksia aamun pikkutunneilla pienen pienellä puhelimen näytöllä!

 

Juhlat oli ihanat. En ollut liian stressaantunut, kerrankin. Oli aikaa istua ja keskustella enkä pelkästään pörrännyt hellan välissä. Halusin näistä hyvät juhlat siitäkin syystä, että, luultavasti juhlat järjestettiin viimeistä kertaa. Setäni, edesmenneen isäni puolelta toimi meille kastepappina. On aina ihana nähdä setääni (usein vain työn merkeissä tosin), kun hän on kuitenkin ihminen joka tunsi isäni ja tulee olo, että tätä kautta voin liittää myös isäni lapseni kastajaisiin. Lapseni kummit muodostui ihmisistä, keillä on tosi iso rooli minun elämässä, tällä hetkellä täällä Helsingissä. Olen todella onnellinen ja onnekas, että olen saanut haalittua täältäkin ympärilleni viiden vuoden aikana ihmisiä jotka haluan pitää osana elämäämme, toivottavasti aina. Kastejuhlissa oli paljon tarjoiltavaa niin kuin aina. Kaikkea en edes kerennyt loppuun tehdä, eikä pöydille olisi enempää mahtunutkaan. Kastemekkona oli äitini nuorena virkkaamaa, erittäin pitkä, kaunis ja myöskin raskas mekko, joka on kaikilla meillä 8 sisaruksella ollut. Kastemekon alareunasta löytyi ompelein kolmen vanhimman sisarukseni nimet, syntymäpäivä, paino sekä pituus. Oikeastaan kahden ensimmäisen. Kolmannesta sisaruksesta oli vain kolme ensimäistä kirjainta. Naurettiin serkun kanssa, että on tullut niin kiire lapsien lisäännyttyä, että jäänyt puolitiehen nimikirjaimet ja loppuja ei ole edes kerennyt mekkoon merkata. Teoria voi ihan hyvin pitää paikkansakin! :D

Nimi valikoitua vasta viikkoa ennen virallista juhlaa. Olen tosi huono nimiasioissa ja itseasiassa kahdelle isommalle lapselle olen antanut vain toiset nimet. Afrikkalaiset isovanhemmat ovat antaneet koululaisilleni etunimet sekä heimonimet. Nigeriassa usein nimi muodostuu kolmesta nimestä. Ensimmäinen nimi on kansainvälinen, toinen äidin puolelta ja kolmas sitten heimonimi. Kaikki ei toki tällä tavoin silti nimiä anna. Harkitsin kauan, että annan vain 2 nimeä. Kansainvälisen ja heimonimen, mutta koska pähkäilin todella kovasti kahden etunimen välillä päätin jättää toisen etunimivaihtoehdon toiseksi nimeksi. Yritän valita etunimeksi nimiä joita on suomalaisenkin helppoa lausua, kuitenkin Suomessa asutaan ja ollaan, mutta jos joskus siivet ottavat alleen niin ulkomaalainenkin osaa lausua ilman esim. suomalaista ärrää. Nimeksi pienokainen sai siis Jeremiah Rafael Idahosa. Jeremiaan halusin nimeen siksi, koska se oli 2 vuotta vanhemman (hän korjaisi tähän väliin 2,5 vuotta) veljeni toinen nimi ja hän nukkui pois muutama vuosi sitten. Jeremiah nimi on mielestäni myös todella kaunis ja nimen taustalla oleva ajatus tekee siitä vielä merkityksekkäämmän.

Raamatullisilla nimillä on aina merkitys joten valitsen nimiä joilla on jokin tykkäämäni tarkoitus. Jeremiah merkitys englanniksi on "lifted By God" eli Jumala kohottaa. Rafaelhan on enkeli, mutta merkitys raamatussa on "Jumala on parantanut" ja viimeisempänä Idahosa jonka merkitys on "kuuntelen Jumalaa". Aika uskonnollinen nimi siis kaikenkaikkiaan. Nyt olen siis onnellinen Jeremiah pojan äippä.

Hyvää alkanutta aurinkoista ja lumetonta viikkoa! (Kirjoitin tämän kirjoituksen eilen sisällä istuessa ja ihaillessa auringon paistetta. Tänä aamuna heräsin lumisateeseen.. ei ihan mennyt niin kuin piti.)

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Karkki Karo

Uusi bloginimi, taas..

 

 

Pieni selvennys tähän väliin miksi blogini vaihtoi taas nimeä. Bloginimen keksiminen johon itse olisi tyytyväinen, on vaikea keksiä. Olen yrittänyt alusta lähtien miettiä nimeä joka on mieleenpainuva ja kuvaa minua. Ensimmäisenä blogini nimi oli "Life like marshmallows".. nimi oli lähinnä sarkastinen, koska elämäni ei todella ole vaahtokarkkinen hattarapilvi missä syödään sateenkaaria ja pissataan väikästä pumpulia. Blogini p i t i olla laajalti myös kakkuaiheinen joten samalla tuo sarkastinen lausahdus liittyi leipomuksiini. Kuitenkin aika vähän jaksan päivitellä kakkujen tekovaiheista, vaikka kuvia tykkäänkin jakaa. Joku saattoi ottaa tuon bloginimen tosissaan ajatellen, että luulen oikeasti eläväni jotain unelma elämää. En koe näin, ainakaan vielä. Ehkä sekin päivä tulee.

 

Nimi vaihtui sitten "tee unelmistasi totta", koska se on mottoni. Kuitenkin nyt olen alkanut olla jo sen verran kyyninen, että enpä taida uskoa enään itsekkään, että kaikki unelmat olisi tehty saavutettavaksi. Siksipä päädyin vaihtamaan tuon kliseiseltä haiskahtavan mottoni ihan vain karkki Karoksi. Mistä moinen on peräisin, siitä halusin teille kertoa.

 

Karkki Karo on siis yksinkertaisesti lempinimeni lapsuudesta, kavereiden kesken. Olen AINA ollut perso makealle ja siitä se on saanut alkunsa. Toinen lempinimeni oli Karrotti (väännetty enkun sanasta Carrot=porkkana), Mutta epäilen ettei tuota nimeä olisi aivan kaikki tajunneet. Nykyinen nimi kuvastaa myös ihan kivasti makeita leivoksiani, jos niistä innostun päivittelemään. Tervetuloa siis astetta henkilökohtaisemman ja persoonallisemma nimen blogia lukemaan !

 

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

"Ei kehu haavaa tee!"

"Ei haukku haavaa tee" taitaa olla monelle tunnetumpi lausahdus ja se myös näkyy etenkin netissä erilaisilla sivustoilla ihan konkreettisesti. Pitäisi ottaa sama lause käyttöön sovellettuna ihan meille suomalaisille termein "ei kehu haavaa tee"..

 

Miksi toisten kehuminen koetaan niin vastenmieliseksi, vieraaksi tai mielistelyksi? Sitä en henkilökohtaisesti tiedä vielä tänäkään päivänä. Eri nettiryhmissä selatessani tulee vastaan todella usein esimerkin kaltainen väittely:

-Aloittaja jakaa kuvan uusista farkuistaan antaen arvostelun tuotteelle, "tykkään, kivat jalassa". Kommentteja alkaa sadella:

 -Mitä kokoa otit, upeat!

 -mistä ostit?

-viis housuista, mutta vitsi mikä kroppa!

-saanko samanlaiset jalat kaupan päälle?

-mitkä reidet <3

-en tykkää, rumat.

-komppaan edellistä. En ikinä pukis päälleni.

-jos toi on muotia, onneks en ole muotitietoinen.

-mun mielestäni ei ole kivat jalat, mä en ainakaan haluis tollaisia.

-Mikä teitä vaivaa?? onko pakko kommentoida, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa?

-Jahas eli täälä pitää mielistellä tai saa potkut ryhmästä?

-Ei mun tarvi nuolla kenenkään persettä. Jos en tykkää jaloista niin mitä sitten? se on mun mielipide. Ei kaikki ihaile samoja asioita.

-jos et tykkää niin voitko olla kommentoimatta? Aloittaja ei kysynyt kenenkään mielipidettä reisistään ja on tuotteeseen itse tyytyväinen.

-Jos alottaja ei kysynyt mielipidettä niin sillon sitä ei tarvitse myös kehuakkaan, kun hän ei sitä kysyny eikös niin?

-Nii just..miksi saa kehua, mutta ei antaa eriävää mielipidettä. Pakko ilmeisesti vaan olla samaa mieltä.
-Jos ei halua arvostelua, miksi jakaa kuvia täällä julkisesti?

 

Sama teema jatkuu kodinsisustus sivuilla. Aloittaja laittaa ennen ja jälkeen kuvan kodistaan "vihdoinkin saatiin koti meidän näköseksi rempan jäljiltä".. kommentteja satelee:

-Upea koti!

-Mahtava muutos!

-Kivat sävyt!

-Pitäisköhän itsekin ruveta remppaamaan.. :D

-Mistä tuolit hankittu?

-Mä maalaisin seinät vihreeksi.

-Siirrä sohvan ja telkkarin paikkaa.

-Vaihtasin maton kokonaan eri sävykseksi.
-Sama.. niin mäkin vaihtaisin.

Aloittaja vastaa: "kiitos olen tyytyväinen näin ja näihin väreihin"

-Miksi kuulut sitten ryhmään nimeltään "kodit sekaisin" jos et voi asettaa tavaroitasi niin.

 

U S KO M A T O N T A !? Ja nämä kaksi ovat erittäin kaunissävytteisiä ja  lyhennettyjä esimerkkejä vain.Todellisuudessa näitä on toinen toistaan pahempia ja väittely siitä eikö voi kommentoida ikävästi jonkun reisiä, koska niitä on myös kehuttukin, voi todellisuudessa jatkua useamman päivän ajan. Sanoisiko joku todella tuntemattomalle ihmiselle kadulla, että sun reidet on liian lihaksikkaat mun makuun? Enpä usko! Mutta kyllä joku voisi kehun heittää, jos uskaltaa.

Itse omistan aika suorasukaisen suun, kuitenkin yritän välttää osallistumasta kenenkään tuntemattoman henkilön negatiiviseen arvosteluun. Kehun helposti etenkin ihmisten vaatteita tai heidän ulkoista kauneuttaan (kauneus on katsojan silmässä) tai auraa todella suoraankin, vaikka kyseinen henkilö ei olisi minulle entuudestaan tuttu tai opin henkilöä vasta tuntemaan. Olen usein saanut arvostelevia katseita kehuessani, ihan kuin olisin mielinkielin vain huomion takia, kieli ruskeana. Ei suinkaan, ei todella ole tapaista! Suomalaisessa kulttuurissamme olemme aika varautuneita ja arkoja lähestymään toisia ihmisiä. Vapautuneita hymyn pilkahduksia tuntemattomille kanssakulkijoille ei juurikaan arjessa näy. Päästäessäni kehuoksennuksen suustani, tulee pieni morkkis. Olisko sittenkin pitänyt jättää sanomatta, että ei vain luule minun olevan jotain vailla.

Toisaalta kehujen vastaanottaminen on myös toinen haaste. Itse olen siinä ainakin todella huono. Siitä huolimatta viimeviikolla koko synkkä pilvi lähti pääni päältä, kun roskakatoksen alla näin naapurini. Naapurini, joka harva se päivä moikkaa ja kävelee vastaa. Joskus vaihdetaan sana, joskus useampikin. Naapurini katsoi minua monttu auki "onko tuo vauva sun?".. "milloin, mitä, millä mahalla??".. Olen kävellyt raskaana ollessaankin häntä vastaan useasti. Kerroin tietenkin, ettei se maha nyt pieni suinkaan ollut. Seuraavaksi hän sanoi, että näytän kuin suoraan Fitness lehden kannessa olevalta urheilijalta. Toki tiedän, että housujen kokoni on nyt vähintäänkin L joissain jopa XL, kiitos takapuoleni, joten todellakaan hänen sanomansa ei ole realistinen. Hänen silmissään kuitenkin olen hyvässä kunnossa ja tämä riitti minulle. Tämä nosti hymyn kasvoilleni. Olen paljon lähiaikoina kamppaillut ulkoisen olemukseni kanssa. Haluan palautua ensi alkuun ihan ilman poppaskonsteja joten omaa peilikuvaa on vaikea katsoa, puhumattakaan vaatteiden ostamisesta, etenkään sovittamisesta. Se, että jo kaksi tuntematonta samalla viikolla on kehunut palautumistani ja sitä miten hyväkuntoiselta näytän, merkitsee enemmän, kuin he tietävätkään. He ovat antaneet lisäpäiviä jaksaa tämän vartalon kanssa mikä minulla nyt on. He toivat kestohymyn mun kasvoille tietämättään. Tuolloin minä tajusin, ettei minunkaan kehut varmasti sen pahempaa vahinkoa saa aikaseksi ja olen ehkä tiedostamatta joskus piristänyt jonkun päivää.

Se pelko ihmisillä tuntuu olevan, että ei uskalleta/haluta kehua "ettei nouse kusi päähän". Äärimmäisessä tilanteessa tunnetaan jopa kateutta ja ollaan hiljaa vain siksi, että ollaan niin kateellisia. En tiedä mihin kategoriaan nämä nettiarvostelijat kuuluu. Ne jotka eivät ymmärrä sitä mikä ero on oikeasti siinä, että aloittajan reisiä saa kehua vaikka hän ei sitä kysynyt, mutta haukkua ei saa. Se ei mene järkeen vaikka kuinka rautalangasta väännettäisiin. Jos olen kateellinen jollekin sanon senkin äänen "olen niin kateellinen sun hiuksista". Pikkusiskon kanssa on tapana sanoa "on niin nätti, että vit*ttaa!" :D

Joillain ihmisillä tuntuu olevan tapana purkaa omaa epävarmuuttaan, kateutta tai huonoa päiväänsä netissä toisten kuvien alle. Kun sä kerran itsesi esille laitat, niin se on sitten vapaata riistaa. Joku saattaa kysyä neuvoa ryhmässä: "Voinko pestä hiukset hammastahnalla?" useampi vastaa "käytä maalaisjärkeä". Asioiden ohittaminen netissä tuntuu olevan osalle haastavaa. On pakko kommentoida jotain, edes alentavaan sävyyn mieluimmin, kun skrollaisi ohi itseään ärsyttävän asian ja säästäisi muut mielipahalta. Jos ei osaa sanoa mitään järkevää, miksi edes vaivata itseään ärsyyntymällä? Minut on kerran häpäisty nettiryhmässä, tahallisesti ja se ei todella ollut mukavaa. En ollut todellakaan ollut tehnyt mitään ansaitakseni sellaista häpäisyä. Mieli teki sanoa pari valittua sanaa, julkisesti tälle huutelijalle. En halunnut kuitenkaan alentua samalle tasolle vaan sanoa asiat kasvotusten niin kuin olisi tämän häpäisijänkin pitänyt tehdä alun perin. Selvästi oli jotain jäänyt hampaankoloon. Tilanne ei olisi eskaloitunut.

Kaiken tämä takana on meille viesti. Etenkin netinkäyttäjille, mutta myös ihan tähän maanpäälliseen elämäänkin. Jos teidän mielipidettä ei kysytä älkää sitä antako JOS se on negatiivista. Ei kehu haavaa tee eli kehua saa aina kysytään tai ei. Se voi luoda hymyn synkemmänkin kasvoille. Tekeekö kysymätön haukku ihmiselle mitään hyvää? Sitä voi pohtia. Rehellinen saa ja pitää olla JOS sitä kysytään, mutta jos sitä ei ole kysytty pidetään mölyt mahassa ja hymyt ihmisten kasvoilla!

Muistakaamme ilahduttaa toisiamme. Itse pyrin sanomaan jotain kivaa edes kerran päivässä jollekin. Kauniit sanat ovat ilmaisia ja tuo itsellekin hyvän mielen. Hyvän mielen jakaminen rikastuttaa vähintäänkin yhtä paljon, kuin sen vastaanottaminen. Jollei enemmänkin.

Hyvät yöt!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

 

 

 

 

Pettynyt lapsi vaiko pettynyt äiti..

Tytön 9v synttärit

 

 

Meillä vietettiin hiljan vanhimman tytön 9v synttäreitä. Tyttöni on kaikkien kaveri ja koulussakin kehuttu sopeutumiskyvystä. Hän on onnellinen kaikista kavereistaan ja on kaveri myös eri ikäisten lasten kanssa, nuorempien ja vanhempien. Jos pihan lapset eivät löydä ketään muuta kaverikseen, kääntyvät he Haifan eli tyttöni puoleen, koska hän ei ikinä kieltäydy seurasta. Haifa kutsui juhliinsa koulusta 12 oppilasta ja treenikavereitaan kolme. Meillä on kutsuun aina laitettu numero johon voi ilmoittaa osallistuuko vaiko ei. 6 ilmoitti osallistuvansa (4 koulusta ja 2 treeneistä) ja  muutama laittoi suoraan viestiä ettei pääse. Se on ihan ok jollei pääse ja olen aina varautunut siihen, ettei kaikki ilmoittaneetkaan saavu tai osa tulee vaikka ei ole ilmoittanut tulostaan. juhliin oli tehty yllärikassit kaikille ilmoittaneille. Odottelimme aikamme ja kotiin oli saapunut vain 2 treenikaveria omien ystävieni ja heidän lastensa lisäksi.. yksikään ilmottautunut pihakaveri eikä koulukaveri saapunut paikalle. Yksikään ei  myöskään perunut tuloaan. Halusin kauan uskoa, että tyttäreni koulukaverit ovat unohtaneet hänen juhlansa, mutta näin ei ollut, koska he leikkivät ulkona keskenään. Tyttö kysyi ikkunasta tulevatko he juhliin ja vastaus oli "EI". Luulen, että pettymys oli itselle suurempi, kuin tyttärelleni vaikka aistin hänen puheesta myös pienen pettymyksen. Tyttäreni iloitsi jokaisesta juhliin osallistuneesta joten hän ei kerennyt murehtia toisten perään. Äitinähän tämmöinen riisti kuitenkin syvemmältä.. sitä mietti oliko tämä suunniteltua, pitävätkö toiset häntä pilkkanaan, onko hänen ystävät "ystäviä". Toisaalta, kun mietin omaa nuoruuttani niin tällaista tämä nuorten tyttöjen keskinäinen oleminen on.Vaikeaa, äkkipikaisia päätöksiä, kuppikuntia, vertailua ja piikittelyä. Mietin jo hetken, että eipä muuten osallistu Haifakaan jatkossa näiden ohareiden tekijöiden juhliin vain kostoksi, mutta eihän se olisi reilua tyttöäni kohtaan. Jos hän haluaa silti osallistua heidän juhliin niin hänhän siinä menettää äidin kiukuttelun takia. Tytön kanssa oli pakko vielä istua alas ja jutella asia halki ja hän selvästikin oli iloinen siitä, että edes treenikaverit pääsi, vaikkakin hänestä tuntui surulliselta muiden poisjääminen.

Naapurini, jolla nyt 13v tyttö kysyi juhlien kulusta ja mainitsin ettei koulusta tullut ketään. Hän kertoi heille käyneen vastaava tilanne tyttärensä ekoilla koulukaveri synttäreillä. Olivat varanneet hop lopin kymmenelle eikä YKSIKÄÄN tullut, eikä myöskään mitään ilmoituksia! Aika tökeröä! Kerta oli meille ensimmäinen, mutta aina oppii uutta. Omasta piiristäni jo melkein tiedänkin ketkä aina tulevat juhliimme vaikka päällä seisten ja se on ollut kiva huomata. Onneksi kuitenkin nyt omat tuttavani osallistuivat ja näissä juhlissa tärkeäksi muodostuneet 2 treenikaveria <3 On se äitinä oleminen vain tunteikasta puuhaa näin synttäreidenkin alla! :D

 

Haifa toivoi synttäreille "kosteaa värikästä kermakakkua". Viime leipomuksista on aikaa ja nyt tein ensimäistä kertaa pitkään aikaan kakun ja se oli tietenkin tehtävä uudenlaisella tyylillä. Olin kauan ihaillut netissä kreemikakkuja joissa pilvimäinen pinta, mutta ne tietenkin oli tehty kreemistä jota pystyy paremmin muotoilla kakun päälle, kuin kermaa. Myöskin netti on nyt pullollaan kakkuja jotka pursuaa yllinkyllin kaikkea "sälää". Nuo kaksi kakkua on houkutellut minua testaukseen, mutta siihen ei ole vielä tullut tilaisuutta, eikä myöskään tarpeeksi motivaatiota. Kauan mietin pystyykö kermasta pursottaa tuota pilvikuviota vai valuuko se yhdeksi mössöksi, onnekseni ei. Myöskin epäilin kykyjäni tuon pilvimäisen pinnan tekemiseen, mutta se olikin TODELLA helppoa! Luulin tarvitsevani jonkun erikoisen pursotustyllan jota en omista, mutta kuviointi tehdäänkin yksinkertaisesti lusikalla! Tässä lopputuloksesta kuva:

Olimme ostaneet Haifalle monta viikkoa ennen synttäreitä puokkiin entisen mieheni kanssa hänen kauan toivomansa pyörän, jopon. Pidimme pyörän salassa, vaikka kauan hän jaksoi tivata saako sen vai ei. Päädyimme juksaamaan Haifaa, että meillä ei nyt ollutkaan varaa ostaa joten hän saa sen ensi kuussa. Juhlat olivat jo melkein ohi ja pyöränkin olin unohtanut varastoon, kun siskoni muistutti minua lahjasta. Kun toin pyörän sisään  oli tyttö niin yllättynyt, että häneltä pääsi pieni onnen itku. Viimeistään hänen ilme kasvoillaan sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hänen synttäreistään tuli ikimuistoiset. Hän ajeli koko loppuillan pyörällään rinkiä ottaen kisaa naapureiden kanssa. Hän on todella iloinen lahjastaan ja minä olen tyytyväinen siihen, että panostin hänen lahjaan, koska se antoi enemmän, kuin otti.

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Yksinhuoltajan suurin haaste

Kun kuvittelet yksinhuoltajuuden haasteita niin mikä tulee listassa ensimmäisenä mieleesi? Vastuunottaminen yksin? Arjen askareiden jakamattomuus? ruokakaupassa asiointi? Isänä ja äitinä oleminen (mahdotonta, mutta yrittää täytyy) yhtäaikaisesti? Juhlien organisointi?

 

Luulenpa, että minulle tuli viikonloppuna vastaan suurin haaste yksinhuoltajana, tähän mennessä. Se  ei ollut mikään yllämainitsemista asioista, vaikka nekin päänvaivaa tuovat omalla tavallaan. Tunsin ensimäistä kertaa elämässä, että kädet ei riitä, lauantai yöllä poikani oksentaessa yskänpuuskan päätteeksi sänkynsä ja itsensä täysin käyttökelvottomaksi, minun ollessani elämäni pahimmassa vatsataudissa ja vauvan huutaessa sylissäni koliikkia! Miten hitossa tähän riittää kädet? Ensimäistä kertaa edes väsymys ei saanut minua empatiakyvyttömäksi vaan päinvastoin. Tunsin syyllisyyttä taaperoni puolesta joka pyöri omassa oksennuksessaan, siitä, että en pysty antamaan hänelle täyttä huomiotani jota sairaana lapsi on juurikin vailla.

 

Eikö perheessäni koskaan olla sairasteltu yhtä aikaa? Ollaanhan toki. Mutta silloinkin itseni lisäksi on sairastanut max 1 henkilö ja yleensä samaa tautia, jolloin kumpikin "potilas" on ollut yhtä aikaisesti vuoteen omana. On ollut helppo ymmärtää mitä lapsi kaipaa ja tarvitsee, jos käy itsekin läpi samaa. Vaikeinta yksinhuoltajuudessa on kuitenkin, oli potilaita itseni lisäksi yksi tai useampi, sairastuminen. Ja puhun siis sairastumisesta äitinä. Äidit eivät voi sairastella, koska muuten koko pakka hajoaa käsiin, ainakin se itsestä tuntuu siltä. En tiedä miksi, enkä tiedä tunteeko muut äidit näin, mutta kun sairastun ja voin huonosti tunnen suurta huolta lasten puolesta ja tulee syyllinen olo, kun en voi huolehtia heistä. Tuo sisäinen pelko yleensä pahentaa olotilaa entisestään ja haluan aina ilmoittaa jollekin läheiselle, että voin huonosti ihan vain siksi "jos jotain tapahtuu" niin tietää muutkin missä mennään.

 

Lauantai yöllä olo oli siis avuttomampi kuin koskaan, koska itse halasin vessanpönttöä vatsakramppien saattelemana, krampit vastasivat synnytyskipuj, enkä ollut koskaan kokenut moista. Koliikkivauva oli tietenkin liimautuneena käsiini. Taaperollani on jo kauan (marraskuusta asti) ollut yöllistä yskää jonka seurauksena ensimmäisinä yskäisinä öinä hän oksentelee kovan yskienpuuskien seurauksina ja tähän hänelle myös annettu tuo ventoline avaamaan keuhkoputkia. Tuo ventoline annetaan taaperoikäiselle babyhaalerin kautta (putki, jonka päässä maski, joka peittää nenän sekä suun). Arvatenkaan lapsi ei tuosta putkesta pidä vaan ahdistuu. Joskus olen joutunut istumaan hänen päälleen ja toisella kädellä pitänyt päästä kiinni, jotta saan maskin naamalle.. sen antaminen ei siis todellakaan ole helppoa paniikissa olevalle lapselle joka pyristelee vastaan kaikin mahdollisin keinoin, potkien ja repien ruumiisi jokaista osaa. En odottanut hänen saavaan tuota "kohtausta" oman sairastumiseni aikana, kun en itsekään ollut flunssassa. Olin sohvalla juuri saanut vauvani rauhoittumaan kello 1 yöllä, kun kuulin tutunkuuloisia yskänpuuskia. Riensin katsomaan ja siellä oli vastassa tuttu näky. Se siitä nukkumisesta. Vauva alkoi huutamaan uudelleen enkä tiennyt annanko taaperon odottaa omassa oksennuksessaan vai vauvan huutaa kipuitkua.. vai pitäisikö itse juosta vessaa tervehtimään. Oli kuitenkin jätettävä vauva itkemään itkujaan siksi aikaa, että sain taaperon sängystä lakanat pesuun likoamaan ja sängyn vuorattua pyyhkeillä uuden mahdollisen "kohtauksen" varalle. Sen jälkeen itkevä vauva syliin ja taapero suihkun kautta (kyllä, käytin hänet yöllä suihkussa, koska iltapala oli sen verran paksuna mössönä hänen vartaloonsa liimautunut) sänkyyn. Selviydyin kuitenkin loppuviimeksi koko koettelemuksesta, vaikka paniikin alla kerkesin jo pelätä, ettei tästä tule loppua koskaan! Samalla pyöri ajatus mielessä siitä, että tätä on yksinhuoltajan arki pahimmillaan. Kaksi eritavalla sairasta lasta sairaana olevan äidin armoilla.

 

Onneksi tämmöisetkin tapaukset on todella harvassa ja ei kestä ikuisuuksia. Voi olla, että joku yksinhuoltaja kokee toisen asian raskauttavammaksi, mutta tämä on ehdottomasti minun suurin henkinen haaste yksinhuoltajana.

 

Parempaa uutta viikkoa ja hyvää pääsisäistä! :)

 

Rakkaudella

Karoliina Jasmine