#Metoo

Uhri vai selviytyjä?

Syysjulkaisut sikseen, nyt mennään syville ja tummille vesille. Jostain syystä blogini yleisilme on aika synkkä ja käsitellään asioita enemmän pinnan alta, kuin oli edes tarkoitus. Ehkä mä olen vain diippi ihminen.  #Metoo kampanja käy nyt kuumana ja tästä syystä en aio julkaista mitään pinnallista nyt, sillä koskeehan tämä kampanja myös minua. Me too kampanjassa yritetään tuoda esiin se miten laaja ongelma seksuaalinen häpäisy, seksuaalinen häirintä, koskemattomuuden rikkominen jne todellisuudessa maailmalla on. Uhri voi yllättäen olla lähituttavasi tai naapurisi, oletko koskaan ajatellut sitä? Se mitä toinen kokee seksuaalisena häirintänä toinen voi pitää, vaikka "miesten normaalina käytöksenä" ja se vasta surullista on. Se, jos selvästi ei heti tule raiskatuksi tai juokse tekemään rikosilmoitusta, tuntuu ihmiset ottavan tällaisen "kultaisen keskitien" eli alistavan ja seksuaalisesti vihjailevan käytöksen jollain muotoa liiankin normaalina ja hyväksyttävänä. Tämän vuoksi usea nainen ei varmasti ikinä etene asiansa kanssa poliisille, jos kertoo edes läheisilleen. Naisen esineellistäminen, sehän on vain miesten tapa. Voin sanoa, että ei ole, ei. Ei ainakaan tervejärkisten sellaisten. Se on kamalaa. Vielä vaikeampaa on varmasti miespuolisilla uhreilla, naisia yhtään vähättelemättä, koska onhan tämä nyt miesten keskuudessa varmastikin todella suuri tabu. En tiedä onko #metoo kampanjassa osittain myös kyse Amerikan presidentin käytöksestä naisia kohtaan, mutta tälle kampanjalle on todella tilaus juuri nyt.

Itse olen yllättynyt siitä kuinka moni tuttuni on ilmoittanut tägillä #metoo olevansa uhri. Se on pelottavaa ja surullista. Moni on myös uskaltautunut useiden vuosien taakan jälkeen kertoa oman kokemuksensa tämän kampanjan myötä. Minä haluaisin nyt jakaa myös omani. Olen jo kauan ennen tätä kampanjaa miettinyt, että tule kirjoittamaan aiheesta "hyväksikäytetyn taakka", mutta tämä kampanja antaa minulle tilaisuuden kertoa mistä kaikki alkoi. Varoitan siis jo etukäteen herkempiä olemaan lukematta, koska kerron henkilökohtaisen tarinani lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka uhri minä olen. En aio kuitenkaan kertoa jokaista yksityiskohtaa, koska asia etoo ja hävettää minua edelleen. Valehtelisin jos sanoisin, että päätettyäni kertoa tarinan teille ei omena noussut kurkkuuni ja sydän takoo läpi rinnan. Puhun tästä aiheesta melko herkästi ja spontaanisti myös puolitutuille, mutta tämä voi leimata minut joko hyvällä tai huonolla. Mietin kauan aikaa sitä, että jos astun nyt kadulle näkevätkö ihmiset minut vain "tuo on se hyväksikäytetty" (huomaatteko miten häpeä varjostaa tätäkin asiaa?).  Usea minut lapsesta saakka tuntenut tietää tämän tarinani. Olen pieneltä paikkakunnalta ja moni tietää myös tämän toisen osapuolen. Olen vähän pelko perseessä siinäkin suhteen, jos kirjoitukseni kantautuu syyllisen korviin. Kyseessä, kun ei ole kuka tahansa ihminen vaan pitäisin kyseistä ihmistä vähintään psykopaattina yhtään liioittelematta. Pelko seuraa ja varjostaa minua edelleen 27 vuotiaana.

Olen lapsuudessa kokenut siis seksuaalista hyväksikäyttöä moneltakin eri taholta. Aikuisena häpäisy on ollut erilaista, josta kerron hetken kuluttua. Joidenkin kohdalla hyväksikäyttöä on ollut enemmän ja joidenkin vähemmän. Ikuiset arvet se on jättänyt, enkä vieläkään osaa suhtautua normaalisti seksuaalisuuteen, etenkään omien lasteni. Tämä keissi mistä minä aion puhua on käsitelty kahdessa eri oikeudessa ja siihen on saatu päätös minun ollessani ylä-asteella. Asiasta kirjoitettiin myös artikkeli kunnallislehteen. Paljon puhutaan siitä, että jostain syystä lestadiolaisissa piireissä tällainen perheen sisäinen hyväksikäyttö on yleistä, mutta voin sanoa, että siitä ei ollut tässä tapauksessa ollenkaan kyse, vaikka lestadiolaisesta perheestä juureni ovatkin. Mies ei ollut missään lestadiolaisuuden piireistä ja hän oli ulkomaalainen, toimi musiikinopettajana opistossa, jossa itsekin kävin huilutunneilla.

Kaikki alkoi yhtenä päivänä, kun joku aika isäni hautajaisten jälkeen meidän elämäämme oli saapunut mieshahmo. Äiti oli jäänyt yksin kahdeksan teini-vaippaikäisen kanssa. Äidin avuiksi oli ilmoittautunut mies, joka lupasi auttaa meitä meidän musiikkiharrastuksen kanssa äidin surun keskellä, jotta meillä olisi jotain muutakin ajateltavaa. Hiljalleen suhde kuitenkin muuttui ja hänestä tuli huomaamatta äidin uusi miesystävä, vaikka äiti ei sitä aluksi ääneen rohjennut sanoakaan. Mies oli aika pelottava pienen 5 vuotiaan silmin. Tumma, parrakas, pitkä ja tosi kovatahtoinen. Hän opetti meille kotona miten meidän tulisi soittaa meidän instrumentteja musiikinopettaja, kun oli. Meidän suuresta sisarusparvesta suurin osa soitti jotain puhallininstrumenttia. Jos teit virheen, soitit uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joskus hän silminnähden raivostui, jos joutui kauan opettamaan "kädestä pitäen". Muistan ensimmäisen hämmentävän teon jonka hän teki ollessani 5v, muistaakseni kesäpäivänä. Hän heitteli minun siskoani "kelloon". Huusimme aina "heitä kelloon", kun halusimme hänen heittelevän meitä ilmaan. Meillä oli siis korkea katto ja kello oli aika korkealla joten halusimme vain lentää ilmassa. Minua heitellessä hän yllättäen kiskaisi housuni kinttuun ja puraisi minua todella kovasti takapuolesta ja kehuskeli syövänsä minun lihaa. Itkuhan siinä tuli, sillä puraisu ei ollut lempeä. Tottakai äiti keittiössä havahtui, raivostui ja vaati selitystä. Oli kuulemma unkarilainen lastenleikki. Ei äiti silti tästä tykännyt, mutta ei myöskään millään voinut aavistaa miten tämä tarina tulee jatkumaan.

Ensimmäinen kauhea teko, jonka muistan ikuisesti unenkaltaisena tapahtumana melkein, kuin epävarmana ajatuksena, tapahtui, kun odotin taksia kouluun. Asuimme pienellä pitäjällä ja etäisyydet suuret joten siksi meillä oli taksikuljetus. Odottelin keskellä kirkasta päivää taksia olohuoneen sohvalla, Aku Ankkaan lueskellen, kahden ison ikkunan alla josta oli suoraan näkymät naapurille ja kotipihaamme. Mies tuli ja pyysi "saanko hieroa?". Enhän minä nyt tajunnut mitä hän ajaa takaa ja kai siinä jotain sopersin, että taksi on tulossa. Ei siinä mennyt, kun muutama hämmentynyt minuutti ja olin yksin isossa talossa housut kintuissa "isäpuoleni" kosketeltavana, kuin isolla näyttämöllä missä yleisönä toimi vastakkaisen talon (naapurin) olohuoneen ikkunat ja polku mitä pitkin kaikki kujamme asukkaat kulkivat. Olin hämmentynyt ja olo oli tyhjä. Miehen parransänki pisteli ihoani ja se ei tuntunut kivalta. Tuntui syylliseltä, vaikka olin 5 vuotias, enkä edes tiedä miksi. Näkeekö joku? Onko tämä normaalia? Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö jollekin sanoa? Mitä tapahtuu? Onko tämä totta? Miksi tämä tuntuu tältä? Miksi hän tekee näin? Hätääntyneenä huusin "taksi tuli" ja hän kiskaisi nopeasti housuni takaisin jalkaan. Juoksin ulos taksia vastaan, koska eihän se taksi oikeasti vielä ollut edes tullut. Jätin asian sikseen toivoen, että en ikinä joudu kokemaan vastaavaa enää. Olin väärässä. Siitä kaikki vasta alkoi. Hän kai testasi minua, että tuleeko tästä "juttu" ja tajusi tai luuli, että en tule koskaan häpeäni vuoksi sanomaan tästä kellekään, koskaan.

Tilanne siis jatkui ja paheni vuosi vuodelta ja kaiken kaikkiaan tätä jatkui viisi vuotta ennen, kuin tajusin, että tämä ei ole oikein. Tuli tilanteita jossa hän nuoli korvaani toisten ihmisten läsnä ollessa ja mietin aina, että miten nämä ihmiset ei pidä tätä outona vai eikö he näe minua.. tai ehkä itse olen vain väärässä ja tämä on normaalia? Silti sisälläni joku huusi, että minulle tehtiin väärin, mutta suurelta osalta kuvittelin, että itse olen tähän osallistunut ja olen syyllinen. Jos kerron nyt niin petän äidin, ei kukaan varmaan minua edes usko. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi ja tämä loppuu, uskottelin itselleni vuosi toisensa jälkeen. Samaan aikaan vanhenin, tietenkin. Kävin ystävien luona ja katsoin heidän isä-tytär suhteita ja mietin, että mitähän luurankoja heillä on kaapissa. Samaan aikaan olin aika kateellinen. Isät olivat etäisiä ja keskittyivät toisiin juttuihin.. Meidän perheen "isä" keskittyi jatkuvasti vain meihin lapsiin tai siltä se ainakin tuntui. Tuntui, että hänellä oli kaksi persoonaa. Äidin läsnä ollessa hän käyttäytyi hyvin ja niinä hetkinä hän sai jopa kasvatettua minun luottamusta siitä, että hän on oikeasti hyvä, mutta kuitenkin aina tilaisuuden tullen hänen sisäinen peto tuli esiin ja tunsin itseni todella pieneksi ja tavallaan tiesin mitä tuleman piti. Annoin hänen sen minulle tehdä ja "uhriuduin". Ajattelin aina niin, että jos minä olisin hänen silmätikkunsa hän ei satuttaisi muita. Tuntui, että hän pyöri vain minun ympärilläni. Tämä ei kuitenkaan myöskään loppupeleissä ollut totta, suojelin muita siis aivan turhaan.

Tilanteet jälkikäteen ajatellen pahenivat vuosi toisensa jälkeen ja miehestä tuli uskaliaampi. Toivoin, että saisin nukkua äidin vieressä, kun pelkäsin. Äiti sanoi usein, että ei käy, kun hän haluaa nukkua kunnolla, että jaksaa aamulla pyörittää 8 lapsen huushollia ja minä pyörin paljon (Ymmärrän tämän täysin, kun lapset vuorotellen kinusi väsyneen äidin viereen). Mies kuitenkin puhui äidin aina ympäri ja sanoi, että voin nukkua hänen puolellaan. Siitä se sitten alkoi. Hänen tekonsa vain paheni vuosi vuodelta. Hän kosketteli minua jo äidin vieressä. Siinä oli minä, hän ja äiti. Samalla vuoteella ja rukoilin aina mielessäni, että äiti havahtuisi. Äiti nukkui kuitenkin niin sikeää. Yritin aina kerjätä äidiltä, että saisin nukkua välissä, koska kuvittelin siinä olevani turvassa, mutta en ollut. Teki mieli huutaa, mutta pelkäsin. Pelkäsin sitä, että pilaan äidin yöunet ja suututan miehen. Mies ei kuitenkaan ollut kilteimmästä päästä vaan myös omisti väkivaltaisen puolen enkä halunnut nähdä sitä puolta. Pelkäsin myös sitä, jos kerron äidille hän satuttaa äitiä. Olin monta vuotta puun ja kuoren välissä.

Jossain vaiheessa kaverini eivät enää saaneet tulla meille kylää. Ihmettelin ja mietin, että voi ei ne näkee mitä ME ollaan tehty, ne ei halunnut olla mun kavereita. Pelkäsin aina sitä, että ihmiset näkee minun likaisuuden ja hylkää minut. Kaverit aina sanoi miehen auton nähdessään, että eivät saa tulla kylään. Joskus kaverit kysyivät onko mies meillä ja halusin heitä kylään niin paljon, että valehtelin. Kun he näkivät miehen, he lähtivät kiireen vilkkaa kotiin. En koskaan ymmärtänyt miksi. Aikuisena vasta luin oikeuspapereista, että synttäreilläni mies oli puraissut kaveriani takapuolesta ja toista nuollut korvaan ja tämän vuoksi vanhemmat olivat kieltäneet lapsia tulemasta meille.

Tilanne oli jo kestänyt 5 vuotta ja olin vihainen lapsi. Hajotin paljon tavaroita. Äiti mietti aina mikä minua vaivaa ja mistä aggressioni johtuvat. Se hänelle selvisi vasta monta vuotta jälkikäteen. Pidätin kaikki asiat sisälläni ja ne oli jotenkin purettava. Minä purin asiani aggressiolla.

Miten kaikki tuli päätökseen. Olin 5 luokan loppupuolella, kun hyväksikäyttöä oli jatkunut jo 5 vuotta. Minua ärsytti se, että mies antoi pikkusiskolleni kaikki "ilmaiseksi" karkkipussista rahaan ja minun piti aina "ansaita" ne samat asiat. Hän psyykkasi minua lahjoilla uskomaan, että olen osallinen hänen sairaaseen leikkiinsä. Näin kuulemma seksirikolliset toimivat, olen lukenut. Siksi kauan syytinkin itseäni. Hän pienin askelin pyysi minua tekemään jotain josta saisin palkinnoksi sen mitä siskoni. Tuli ilta jona monen lupauksen jälkeen siskoni pääsi TAAS sijastani katsomaan elokuvaa. Elokuvaa jonka hän oli useaan otteeseen nähnyt. Olin vihainen ja huusin äidille ja hänen miehelleen, että tämä on epäreilua. Mies sanoi tähän "korvaan tämän myöhemmin" ja tiesin mitä se tarkoittaa. Olin niin vihainen, että kirjoitin lapun pöydälle siitä mitä hän oli minulle tehnyt ja lähdin. Lähdin pyörällä hakemaan mustaa hiusväriä kaupasta, koska tiesin, että äiti vihasi mustaa ja hiusväriä. Mielessäni päätin, että tämä saa riittää. Kaupasta tuli kuitenkin mukaan vain karkkia ja mietin, että "voi paska, nyt se lappu on pöydällä ja äiti on sen lukenut". Tuli kiire. Lähdin tuhatta ja sataa pyöräilemään kotiin ja "korjaamaan" tätä virhettä, mutta vanhempi siskoni oli kerennyt nähdä lapun ja hän tiesi, että se oli totta. En voinut enää perääntyä, vaikka yritin.

Siskoni ei asunut enää kotona. Hänestä tuntui kauhealta jättää minua "hirviön käsiin", mutta hänen oli pakko lähteä kotiinsa. Hän kuitenkin soitteli usein ja antoi minulle neuvoja puhelimen välityksellä siitä miten minun pitää edetä ja ennen, kuin tiesin olin jo sairaalassa. Pitkän hoitojakson aikana minut testattiin fyysisesti, psyykkisesti sekä poliisit kuulustelivat minua useaan otteeseen videonauhojen pyöriessä. Uskonpa, että siinä vaiheessa, kun astuin usean virkapukuisen poliisin täyttämään huoneeseen, jossa oli videonauhuri, tajusin ettei tästä tule loppua vielä pitkään aikaan. Eri tahoilta kyseltiin koko ajan "miksi? miten? kuinka monesti?, päivästä toiseen. Olin kyllästynyt. En jaksanut aina vain puhua siitä, en halunnut ajatella sitä, halusin ajatella jotain muuta. Muistan kertoneeni poliisille, että mitään ei ollut sittenkään tapahtunut, koska en jaksanut enää. He eivät kuitenkaan uskoneet minua. Tuo oli rankin ajanjakso elämässäni. Olin valmis lopettamaan taistelun.

5 vuotta hyväksikäyttöä ja 3-4 vuotta oikeudenkäyntiä päälle ja olin käynyt ylä- sekä ala-asteen siinä lomassa. Kun puhutaan lapsuudesta, ensimmäisenä takaraivooni pinttyy kuva siitä, kun koskemattomuuteni tuhottiin. Ei se, kun leikin naapurinlasten kanssa vesisotaa. Minulla oli hyviä ystäviä, on edelleen, mutta silti muistot heistä tuona ajanjaksona on suppeat. On uskomatonta edes ajatella, että menetin 8 ensimäistä kouluvuottani näin. On uskomatonta ajatella, että vaikka noita vuosia on useita, ainoat muistoni on ne hetket, kun maailmani pysähtyi ja hän koski tavalla jota en halunnut. Vaikka nuo vuodet tuntui ikuisuudelta on niistä muistona vain ne yksittäiset hetket. Uskon, että ison osan näistä muistoista on lapsen psyyke pyyhkinyt pois. Varmasti on tapahtunut useammin, kuin muistankaan sillä olihan se arkipäivää, minulle. Kaikki oli ja on edelleen unenomaista näkyä ja nuorempana mietinkin usein, että ehkä tämä ei olekaan totta. Oli vaikea istua oikeudessa ala-aste ikäisenä ja miettiä, et saatan laittaa syyttömän vankilaan. Oli syyllisyys siitä. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi kaikki tuntui unelta ja epätodelta mielikuvitukselta. Nyt tiedän, että siksi, koska niin meidät on luotu käsittelemään traumoja. Ruumiimme on viisaampi, kuin voisi kuvitella. Se osaa suojella meitä.

Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä olin siis ala-aste ikäisenä. Minulle kerrottiin, että syytetty istuu tumman lasin takana ja mietin kuinka hän tulee satuttamaan minua, jos en pysy hiljaa. Pyysin vanhimman siskoni mukaan saliin, koska hän oli minulle tuolloin luottamusihminen. Istuin ison salin pitkälle puiselle pöydälle, joka oli täynnä aikuisia. Ne aikuiset ei tuntuneet lämpöisiltä ihmisiltä, sellaisilta kenelle olisin halunnut puhua. He vaativat minua kertomaan. En saanut sanaakaan suustani. Pää painuksissa romahdin."Sun pitää puhua", muistan ikuisesti siskoni sanoneen itkunsa läpi. Tuomari päätti vaihtaa tapaa ja he aloittivat kyselyn vapaamuotoisen kertomuksen sijasta. Sain itkun läpi soperrettua vastauksia. Vaikka olin pieni, tiesin, että ne ei usko minua. Ja niinhän siinä kävi. Hävisin. Äitini oli vihainen eikä ollut uskoa tuomiota ja valitti päätöksestä korkeampaan oikeuteen. Hän hankki minulle asianajajan, joka on harvoin hävinnyt. En suostunut enää puhumaan. Se on ihan turhaa, käyn saman häpäisyn uudemman kerran läpi. Asianajajani kuten moni muukin asiantuntija kuitenkin monen monta kertaa hoki minulle, että minulle on käynyt oikeudessa vääryys ja hän tarvitsee minun apua, jotta asia voidaan korjata. Hän lupasi, että tällä kertaa en häviä. Luotin häneen ja parin vuoden päästä olin uudestaan istumassa 3 vuotta vanhempana oikeudessa ja tunsin olevani valmis puhumaan. Voitin.

Tiedän, että vielä tänäkin päivänä kotipaikkakunnallani kaikki eivät usko kertomukseeni. Moni varmasti vetoaa siihen, että olemme sekaisin isän kuoleman jäljiltä. Kyseinen mies oli paikkakunnallamme arvostettu melkeinpä kaikkialla. Musiikkipiireissä, koulussa, poliisilaitoksella ja ravintoloissa. Siksipä olikin noloa, kun kuulin, että vastaani oikeudessa miehen puolella taisteli mm. paikallinen poliisi, musiikkikouluni rehtori ja kouluni opettajia. Taisi loppupeleissä mennä niin, että jopa asianajajani kääntyi oikeudessa hänen puolelleen, koska olivat tuttuja. Tästä syystä valitusoikeudenkäyntiin tuli asianajaja eri paikkakunnalta. Oli noloa mennä kouluun sekä musiikkiopistoon, josta mies oli saanut potkut takiani ajatellen, että kaikki pitävät minua syyllisenä tähän sotkuun.Tiedän, että kukaan muu perheemme ulkopuolinen ei tiedä miten pahasti asiat oli, vaikka jotkut tiesi, että huonosti. En usko, että tänä päivänäkään edes ystäväni tietävät tämän miehen moninaiset persoonat. Etenkin sen pelonilmapiirin minkä hän saa luotua, ettei kukaan uskalla puhua tai hänen väkivaltaisuutensa. Ei kukaan ymmärrä ennen, kuin itse joutuu tällaisen rikollisen kanssa elämään.

Mikä on tällaisen rikosnimikkeen, kuin "törkeä seksuaalinen lapsen hyväksikäyttö" tuomio sitten? 2,5 naurettavaa vuotta, josta tämä mies ensikertalaisena pääsi ulos hyvän psykopaattisen käytöksensä vuoksi vuodessa. Mielestäni tämä oli erittäin epäreilua. Koko lapsuuteni oli mennyt pelossa ja asianajajia tapaillessa, pelkästä hyväksikäytöstä puhumista ja kokemista 9 vuotta ja tuomio oli sitten 1 vuotta. Viimeisinä sanoinaan mies sanoi oikeudessa ohi mennessään "mä kostan tämän vielä". Tätä kostoa olen odottanut siitä lähtien. Miehen taloudesta löytyi useita aseita, jotka oli takavarikoitu ja hän oli jopa maastapoistumiskiellosta huolimatta päässyt livahtamaan Suomesta pois ja hän oli etsintäkuulutettu Euroopassa. Tämänkin sain tietää vasta aikuisena omia oikeuspapereita selatessa. Mihin tämmöinen mies kykenee? Vuosi oli aika pieni aika toipumiseen. Pelkäsin kotona AINA. Pelkäsin valot sulkiessa, että ikkunan toisella puolella seisoo hänen varjonsa. Pelkäsin, että jos en vaihda nimeä hän tulee ja toteuttaa uhkauksensa. Pelkäsin, että löytää minut jos olen yksin.

Pelko ei täysin ole edelleenkään kadonnut, mutta rauhoittunut. Tunnen nyt olevani tarpeeksi vahva, jotta voin taistella vastaan. Älkää järkyttykö tarinastani älkääkä pahoitelko. Tämä on nyt osa elämääni ja tehnyt minusta tällaisen, kuin olen. Vahvan, mutta seksuaalisesti epävarman tyypin. Oma tarinani ei satuta minua enää millään tavoin eikä minusta tunnu pahalta kertoa siitä. Pahemmalta minusta tuntuu kuulla näitä tarinoita toisten suusta. Toisten vastaavat tarinat satuttavat enemmän, kuin oma. Eniten minua pelottaa, että tällainen sattuisi kohdalle lapsilleni sillä silloin asia ei jäisi tähän. Muuta en voi sanoa. Asian itse kokeneena tiedän, että Suomessa ei tällaisista seksuaalirikoksista saa tuomiota joka helpottaisi uhrin oloa, edes rahallisesti. Lehdissä kirjoitetaan isoista henkisen kärsimyksen korvauksista, josta todellisuudessa uhri saa 1/4 osan. Ei ole turvaa, eikä juuri oikeuttakaan.

Haluan vielä painottaa usein kysyttyä asiaa. Äiti ei osannut aavistaa mitään. Hän aisti, että jotain on vialla aika-ajoin, mutta tämä kaikki oli hänelle niin vierasta, ettei hän voinut uskoa tällaista tapahtuvan hänen kotonaan. Eli en syytä äitiäni, en ole koskaan syyttänyt. Eikä tämä hänen syytään ole. Kun olet rakastunut ja luotat mieheesi sekä hoidat 8 lapsen katrasta, ei tällainen tule pieneen mieleenkään, jollei sitä ole kokenut. "Jos sitä ei ajattele, ei sitä myöskään näe". Kyllä äitini sanoi, että kaikki palaset loksahtivat paikalleen, kun hän tajusi asian esille tulon jälkeen, että kaikki tämä on totta.

Oma tarinani on aika extreme, koska se kohdistuu lapseen, joka luottaa aikuiseen. En silti vähättele aikuisiällä tai esim. työpaikalla naisten ja miesten kokemaa ahdistelua. Itse koen sen jopa kamalampana. Kamalampana siksi, kun aikuisena ymmärtää ja pitäisi pystyä olla mahdollisuus päättämään omasta vartalostaan. Olen kokenut esineellistämistä myös aikuisiällä ja taustani takia se raivostuttaa kamalasti. Päätin lapsena, että en IKINÄ aikuisiällä anna kenenkään koskea minuun jollen halua, kun kerrankin saan "itse päättää". No ei se nyt niin helppoa ollutkaan. Ajatuksen tasolla pahoinpitelen jokaisen joka minuun luvatta koskee, todellisuudessa lamaannun. Vetäydyn siihen samaan tuttuun kuoreen "annan sen tehdä mitä se haluaa ja se jättää mut rauhaa". Olen kyllä vasten tahtoani joutunut sänkypuuhiin myös parinkympin ikäisenä. Vaikka kuinka kieltää ja yrittää vetää sitä rajaa, mutta toinen vain yrittää ja yrittää niin jostain syystä vain lamaantuu ja antaa tilanteen tapahtua, vaikka ei halua.  Ei se silti raiskaus ole, kun itse on ns. antanut tilaisuudelle vaarin ja ehkä ihminen on lukenut signaalit väärin. Se, että joutuu vasten tahtoaan sänkypuuhiin voin sanoa, että likaisempaa oloa ei voi olla. Itseinhon tuoma häpeä on kamala asia ja sitä naiset taakkanaan usein kantaa. Sen lisäksi vielä toiset naiset huorittelee toisiaan tajuamatta, että taustalla voi olla semmoinenkin asia, kun toimettomuus. Mitä jos naisen ei ole tarpeeksi vahva ei tai sitä ei kunnioiteta? Noina varhaisen aikuisuuden hetkinä nousi aina ne lapsuuden muistot mieleen. Tässä mä oon taas parikymppisenä samassa paskassa eri paketissa.

Minä taistelen edelleen niitä omia "demoneja"" vastaan ja yritän ymmärtää mikä on oikein ja väärin, missä raja menee. Kaikki suurimmat epävarmuuteni naisena on lähteneet seksuaalisesta ahdistelusta ja jatkuu edelleen. Tiedän, että meitä on monta erilaista naista, erilaista tarinaa, samanlaista uhria. Pysykää naiset (ja miehet) vahvoina omien rajojenne suhteen ja rohjetkaa sanomaan EI. Tarvittaessa myös tekemään se rikosilmoitus. Onnekseni arki on jo pitkään, useamman vuoden ajan pitänyt sen verran kiireisenä ja ikääkin tullut niin ei enää eksy väärien ihmisten (eli miesten :D ) seuraan, vaan fokus on aivan muualla. En ole enää niin sinisilmäinen. Huomaan, että on kokonaan eliminoitunut tällaiset virheet elämästäni, että ajautuisi tällaisiin tilanteisiin edes missä jollain olisi mahdollisuus tehdä jotain väärää.

Kuitenkin tilastollisesti on todettu, että on noin kolmekertaa suurempi riski tulla lähipiirissä (serkun, enon, isäpuolen, sedän jne..) seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kuin tulla raiskatuksi ulkopuolisen henkilön toimesta syrjäisellä kadulla.

Olen tällä tiellä oppinut itsestäni paljon ja paljon on vielä opittavaa etenkin siinä terveessä lapsen seksuaalisessa kehityksessä. Jos et pidä pepun läimäytyksestä, kiellä se. Joistakin se voi olla ok, mutta ymmärrän täysin, jos se tuntuu alistavalta. Helposti seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutunut ihminen kokee olevansa uhri ja hänestä myös käytetään nimitystä uhri. Minä olen kuitenkin päättänyt uhrin sijasta olla selviytyjä. Minä selviydyin tästä, vaikka matka on vielä kesken. En halua olla uhri joka pitää asian häpeissään omana tietonaan. Minä olen selvisin ja siksi kerron teille tämän nyt. En tätä häpeä enää, enkä asiaa voi millään tavalla muuttaa. Kerron teille siksi, että tekin rohkenisitte puhumaan. Ja koska me naiset osaamme olla niin kovin ankaria toisiamme kohtaan niin muistakaa, että älkää leimatko toisianne niin kovalla kädellä sillä koskaan ei voi toisten taustoista tietää. Toisten kokemusten vähättelykin tuntuu olevan aika normaalia ainakin netin ihmeellisessä maailmassa. Aina kannattaa yrittää astua toisen asemaan. Hyväksikäytetyn tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneilla on monenlaiset kasvot, etkä koskaan voi ulkokuoren perusteella päätellä kuka on kamppailut ja mistäkin. Oletko sinä uhri vai selviytyjä?
#me too

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Yksi ylitse muiden

Moikka taas! Lapset sairastaa aivan hulluna jo toista viikkoa. Huvittaisi heittää ilmoille "kuullaan, kun viiskuinen täyttää 2v". Hirveä hulina ja hullunmylly maustettuna väsymykseen menossa. Vaatehulluus on ja pysyy kaikesta huolimatta, kuten varmaan ig tilistäni saattaa huomata. Ei se koira karvoistaan pääse. Alemyynnit ovat alkaneet ja melkein jopa menneet suurimmaksi osaksi kaikkialla. Ajattelin mielessäni kuinka täytyy päästä eroon kaikesta vanhasta ja sellaisesta mitä ei tule käytettyä. Samalla mietin, että jos minun tulisi kaikesta vaaterakkaudesta huolimatta valita lasteni vaatekomerosta yksi vaate joka on ylitse muiden niin löytyisikö sellaista?

Laadin aluksi ison listan ja niitä lemppareita vaan sateli ja sateli lisää. Karsin oman mieleni sopukoissa tiukan rajan. Saisi olla vain yksi. Yksi ylitse muiden. Sellainen jota en haluaisi myydä edes raha-ahdingossa. Eikä tarvinnut edes kauan miettiä..kyllä, meiltä löytyi. Löytyi semmoinen vaate johon ihastuin jo sen ensimäistä kertaa sovitusversiona nähdessäni rekillä. Vaate joka on muodostunut yllättäen monikäyttöisemmäksi, kuin kuvittelinkaan. Löytyy yksi vaate joka on mielestäni tällä hetkellä ylitse muiden.

Haluatte varmasti tietää mikä vaate on kyseessä. Se on tittididiii... Vimman hapsuvillapaita! Kuva ei varmaan antanut osviittaa?Villapaitaa on kahtena värinä, musta/koralli ja vihreän eri sävyissä oleva ja kun piti valita vain yksi, niin se olisi se vihreä. Ig tiliäni seuranneet ovat saattaneet nähdäkin usein taaperollani tuon hapsuisen ihanuuden päällään. Se on helppo ottaa mukaan kesäiltojen kylmyyden varalle takin sijasta ja se onkin usein meillä ollut takin sijainen. Tarkka taaperoni pukisi tuon villapaidan, vaikka kesähelteellä, mutta siihen se on aavistuksen liian lämmin kuitenkin. Lapselle mukavan tuosta villapaidasta tekee sen hapsut. Hapsuja lapsi voi räpeltää, vaikka ajankuluksi rattaissa tai muuten, kun on vaikeampi keskittyä.Vanhin poikani ihastui myös tuohon vihreään villapaitaan, mutta tykkää käyttää sitä enemmän väärinpäin. Kääntöpaidaksi tuota paitaa ei kai alkujaan kuitenkaan suunniteltu, mutta menee vallan mainiosti myös toistenkin päin.

Välillä nettiä selatessa toivoisi, että olisi vielä yksi pikkutyttö jota saisi puettaa. Jos minulla olisi tyttö syntynyt tähän ajanjaksoon voisin luvata, että hän hukkuisi vaatteista. Minulla on yksi rakas tyttö, mutta hänellä on jo niin vahvat mielipiteet mitä päällensä laittaa ja onhan nyt pikkuruiset tyttöjen vaatteet kaupoissa niin paljon söpömpiä ja niitä on myös enemmän, kuin poikien vaatteita. Puin omaa tytärtäni pienenä aina vimpan päälle, mutta 9 vuotta sitten muoti oli niin kovin erilaista. Nykyään on helpompi löytää eri styleja.  Luulen kuitenkin, että oman jaksamisen rajoissa lapsiluku on nyt täysi. Mutta kyllä yksi tyttö vielä mahtuisi...

vitsi, vitsi.

Tämä paita tuntuu olevan tarpeeksi erikoinen omaan makuuni. Villapaidassa, joka on alpakkaa, yhdistyy omiin silmiini kaksi asiaa hippi ja rokkari. Meidän lempparipaita on, kuin hippiversio niitein päällystetystä nahkarotsista.  Kaikki ei näe toki paidassa sitä mitä minä nään ja jokaisella on oma visuaalinen touch ja silmä asioille. Minä tykkään!

Onko teillä muilla vaatehulluilla vaatehulluudesta huolimatta jotain vaatetta joka ajautuu päälle useammin kuin muut taiai ehkä lapsi itse pukee jonkin vaatteen itse kerta toisensa jälkeen?

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Ei housuja meille, kiitos!

Noniin johan taas aika vierähtänyt. Aloitan aina kirjoitukset naurettavasti sillä miten kävi milloinkin ja selittelen miksi en ole kerennyt taaskaan päivitellä blogia. 4 lasta ja nuorin 4kk, itkupilli, etteköhän te ymmärrä? Selittelemättäkin.

Otsikko antaa vihjailevaa osviittaa siitä, että meidän perheessä ei enää käytetä housuja. Valitettavasti näin ei nyt sanatarkalleen kuitenkaan ole. En ole lisäilemässä tänne kuvakollaasia minusta housutta, älä säikähdä. En myöskään elele housutta, ainakaan aina, mutta 2,5v pojallemme on tullut totaalikieltäytyminen housuja kohtaan. Etenkin entisten lempparien baggyhousujen kanssa voi olla vaikea lähteä yhtikääs mihinkään sillä ne saattavat silmän vältyttyä olla leikkipuiston pusikossa ja tilalla seisoo vain yksi naku poika, peppu paljaana.

On siis tullut taas se aika, kun yksi lapsistani on alkanut pukea itse ja ai, että kuinka tarkka tämä poikanen onkaan. Onhan minulla noita lapsia kyllä, mutta näin "tyyli"/materiaalitarkkaa ei ole ollut. Tyttäreni oli jo vähän reipas 1v, kun hän rupesin pukeutumaan yksin ja hän puki aina sitä mistä eniten piti (hello kitty). Hän oli aika tarkka siitä, että sävyt sopivat yhteen, nykyään hänelle on ihan se ja sama, kunhan vaate on värikäs tai kuviollinen. Mieluiten mahdollisimman paljon eri kuvioita ja värejä! Vanhin poikani ei taas koskaan piitannut juuri mistään. Vähän aika sitten hänelle oli tärkeintä, että kaikki pukeutuisi samaan printtiin, mutta sekin buumi taitaa olla jo menossa ohi kovaa vauhtia.

Noah on nyt 2,5 vuotta ja oppi kuivaksi 2 vuotiaana. Ongelma tässä on se, että kun hänelle ei käy housut vaan ainoastaan legginsit ja mahdollisimman tiukat sellaiset kelpaa parhaiten, hänellä on niin pikkuruiset jalat ettei legginsitkään meinaa pysyä jalassa. Toki pillifarkutkin käy, joskus, mutta liikkuvuus niissä on vähän hankalaa, kun poika on tosi ketterä muuten fyysisesti. Olen välillä laittanut pakosta hänelle housuja, mutta häntä selvästi häiritsee housuissa oleva tila ja hän käy sitten joko itse vaihtamassa pöksyt toisiin, riisuu itsensä nakuksi tai vetää housut korviin. Joskus hän käy muka vessassa pissalla ja samalla reissulla "yllättäen" on housut unohtunut wc.n lattialle. Noahilla on siis aikasta hoikat, lihasta täynnä olevat koivet ja nyt, kun hänellä ei ole enää vaippaakaan on useat legginsit hänelle vyötärön kohdalta suuret ja sekö vasta häiritsevää onkin. Hän kävelee tai juoksee samalla molemmin käsin housuista kiinni pitäen tai kiskoo ne sinne korviin niin, että housut ei ole enään housut vaan caprit.

Tässä pojan taidonnäyte, kun hän puki ja valitsi vaatteet aivan itse. ps. reppu, lippi ja aurinkolasi on must have, vaikka ne pysyy päällä vain ne ensimmäiset 5minuuttia:

Noh, onneksi meiltä löytyy pojalle mieleisiäkin pöksyjä. Ainakin muutamat. Hänen lempparit ovat olleet Mini Rodinin sammakko pöksyt. Hauska juttu noissa housuissa (legginseissä) on se, että eivät ne ole sen kummoisen tiukat päällä, vaikka legginsit ovatkin, mutta ne puetaan päälle ainakin kerran päivässä. Sammakkopöksyt haetaan narulta kuivamasta tai pyykkikorin pohjalta. Vielä en siis ole perillä, että mikä joissain housuissa on se NO-NO ja mikä taas must have. Sen tiedän ainakin, että jos housut ovat kuin toinen iho niin kelpaa. Myöskin housut yleensä kaipaavat rinnalleen paidan jossa toistuu sama kuviointi. Sekin välillä riippuu niin päivästä. Aina tätä mahdollisuutta ei ole, mutta jos on niin sata varmasti ne menee päälle. Toinen lemppari on Mini Rodinin kukkapaita, mutta sekin varmasti johtuu materiaalista. Koska meillä ei ole toista paitaa, jossa olisi sama materiaali, kuin tuossa retrossa kukkapaidassa. Housut ovat siis ilmenneet isommaksi ongelmaksi, kuin paidat. Paidoista poika voi laittaa melkeinpä minkävain, mutta housujen kohdalla alkaa sama vanha lause "ei haluut!" niin kauan kunnes valitsen oikein.

Olen kasannut meille läjäpäin Vimman lettibaggy housuja. Nyt onkin siis ikävä huomata, ettei nuo ole enään niin mieleisiä. Olisi pitänyt ottaa vain legsuja, mutta miten tällaisen ilmiön olisi millään voinut ennustaa tulevaksi? Vimmalla ja Gugguulla taitaa ollakin ainoat legginsit, jotka poika hyväksyttää. Gugguun legsuja pitää vähän toki kiristää, mutta niissä sentään on se mahdollisuus. Gugguun trikoopantsit poika myös kelpuuttaa, mutta niitä on enään vain yhden uloskasvamisen vuoksi :D 

Tänään oli vähän helpompi päivä. Poika suostui laittamaan baggyt. Korviinhan ne meni, mutta ainakaan ei vielä ole vilauteltu. Onko muilla tällaisia materiaalitarkkoja lapsia tai etenkin poikia? Oletteko keksineet mikä teidän lapsella on se juttu, milloin lapsi kelpuuttaa mitäkin? Tiedän sen, että meillä kyse ei suinkaan ole ainoastaam kuvioinnista vaan aivan joistain muista asioista. Onko kellään linkata muita housu/legginsivalmistajia joilla pieni vyötäröisiä housuja?

Hyvää Aurinkoista lauantaita!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Reeniä reeniä!

Jee! Netti toimii taas koneellakin ja saan jälleen kuvia latailtua. Puhelimenikin on korjauksessa joten käytössä vain erittäin vanha telefooni ja siksi sillä raapustaminen on melkoista puuhaa! Ajattelin tehdä myös joistain aiheista piakkoin vähän videota, koska jotkut aihealueet koskettaa itseä sillä mittakaavalla, että kirjoitus ei varmasti toisi esiin kaikke mitä haluan (JOS OSAAN).

Mutta, kuten otsikko antaa osviittaa niin kuntoilut on aloitettu! Vedin eilen yöllä ekat juoksulenkit ja tuntui ihan hyvältä. Jotkut kerkesi Instagramin puolella nähdäkin pienen videopätkän viimeyön tunnelmista. Ensimäinen lenkki pitkän tauon jälkeen on se haastavin ja hankalin. Veri maistuu suussa ja hiki puskee pintaan. Menee aikaa ennenkuin kuntoiluun taas tottuu ja siitä alkaa nauttia. Juurikin siitä syystä vetäsen aina ensi alkuun pienemmän lenkin ihan vain siksi, että testaan omaa kuntoani ja kuulostelen kroppaa. Lenkin päätteeksi pikku spurtti ja muutama kyykky. Tuo sama tylsä metodi on nyt toistunut jokaisen raskaudesta palautumisen aikana.

Jeremiah on nyt 3kk ja viimeisin lenkki mitä tein taisi olla hänen kolmannen raskaus kuukauden aikana.. siitä on siis aikaa. Noahin, joka on nyt vähän reilu 2v, odotusaikana kävin kuntosalilla melkein päivittäin ennen tai jälkeen työpäivän melkeinpä odotusajan loppuun asti. Palautuminen Noahin raskausajasta tapahtuikin siksi melko nopeasti ja kivuttomasti. Olen huomannut, että vartaloni toimii siten, että odotusaikana paino nousee siihen tiettyyn painoon ns. ylärajaan, tein mitä tahansa, mutta suurinosa ylimääräisestä jää kuitenkin synnärille. Synnytyksen jälkeen olen mutaman viikon suhteellisen hoikka siihen nähden, että juuri olen saanut vauvan. Imetys kuitenkin kasvattaa minulla ruokahaluja sen verran, että kun synnytyksestä on kulunut tarpeeksi aikaa, alkaa paino taas nousta ja turvottaa. Olen siis isommassa kunnossa noin kuukausi synnytyksen jälkeen, kuin esim, heti seuraavana päivänä synnytyksestä (en muodollisesti, vaan painollisesti). Puoli vuotta synnytyksestä on vatsani jo palautunut ja reisiin/lantion palautumiseen menee noin vuosi. Näin yleensä.

Lupailin jo etukäteen, etten tee minkäänlaista eforttia ensimäiseen puoleen vuoteen palautumiseni edesauttamiseksi. Se johtuu siitä, että olen huomannut vartaloni noudattavan palautumisen suhteen melkeinpä samaa kaavaa urheilin tai en. Kuitenkin viimeinen 3kk on tuntunut vähintään puolelta vuodelta ja on vaikea "maata laakereillaan". Liikunta on aina ollut osa minua ja olenkin harrastanut, jos minkämoista urheilua ihan kilpatasollakin. Kotona olen iltaisin ihan tottumuksesta silloin tällöin vetänyt pienet jumpat, mutta ne ei kyllä minkäänlaista huippukuntoa tuo.

Mikä sai minut lenkille? Ihan vain se, kun katsoin minusta otettuja kuvia ja nuo kuvat ei aina vastaakkaan sitä miltä luulee näyttävänsä. Sen lisäksi yhdetkään, ei yhdetkään normaalit housut, edes raskausajan housut mahdu ylleni. Legginseissä on kuljettu jo pitkään. Ensin odotusajan ja nyt synnytyksen jälkeenkin. Onneksi nyt on kesä, että se ei sinänsä haittaa, mutta rakastan pukeutumista ja onhan se tylsää, että pukeutuminen rajautuu oman suuruuden takia. Isoja housuja omistan kyllä monet, mutta en mahdu edes niihin.. kaikista suurimpiin. Urheilu on osa minua ja ollut aina minulle terappeuttista. Urheilu ei ole siis pelkästään pakkomielteistä tietyn vartalotyypin hakemista vaan nautinnollista. Jos pitäisi valita päikkäreiden ja liikunnan väliltä niin kyllä mielummin valitsisin sen urheiliharrastuksen lepäämisen sijasta. Sama kyllä pätee syömiseen. Ruokailu versus lepo niin kyllä se ruoka vetää pidemmän korren. Ehkä siksi mä olen aina niin väsynyt ja pullea.. ha ha.

Kuntoilu ja imetys eivät aina ole sopineet minulla yhteen. Se on osasyy siihen miksi yritin venyttää kuntoilun alottamista. Olen muutenkin huono juomaan (vettä) niin siihen, kun lisää hikiurheilun ja imetyksen niin lopputulos ei aina ole hyvä. Lenkin jälkeen saattaa olla heikko olo, pyörryttää ja maidontuotanto vähentyy. Jos maidontuontanto vähenee niin kyllä silloin myös jää urheilu minulla tois sijaiseksi. Imetys minulle on kuitenkin tärkeämpi tähän hetkeen, kuin se palautuminen.

Aloitin nyt tämän juoksuhomman rennon letkeällä otteella eli mitään super timmiyttä ei tässä tavoitella pienellä aikataululla, jos ollenkaan, vaan hyvää oloa! Se, että mahtuisi niihin farkkuihin vaikkapa puolen vuoden sisään olisi kiva plussa.

On yllättävän vaikeaa hyväksyä muuttunutta vartaloaan, vaikka tiedostaa syyn asialle. Tiedostan myös sen ettei kaikkea kroppa toimi samalla nopeudella, mutta silti, oma yksilöllinenkin nopeus voi tuntua liian hitaalta. Kyllä täytyy hattua nostaa niille, jotka pystyvät rehellisesti olemaan onnellisia jokaisesta raskauden tuomasta kilosta ja muodosta. Olisi itsekin heiltä hieman opittavaa.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Minustako yrittäjä?

Siitä on jo kuukausi, kun viimeksi kirjoitellut. Halu kirjoittaa on ollut suuri, mutta Jeremiah on aika yöpainoitteinen vauva (nukahtaa 1-2 yöllä) niin olen painanut pään suoraan tyynyyn kirjoittamisen sijasta. Päivisin juuri ei kerkeä koneella edes istua, kun täytyy koko ajan tehdä sitä sun tätä. Nyt kun olin valmis taas kirjoittelemaan, taapero heitti limut mun mokkulan päälle ja mokkula ei enään yhdistä tietokoneeseen. Nyt siis taas käytössä pelkkä pieni puhelin jolla raapustelen. Kirjoittamista enemmän ärsyttää se, etten saa kameran kuvia koneen kautta puhelimeen, kun ei ole sitä nettiä !

Eniveis. Olen miettinyt yrittäjyyttä suurella innostuksella ja usein miettinyt sitä miten kiva olisi olla yrittäjä. Rakastan lastenvaatteita ja vaatteita ylipäätään, aina olen rakastanut joten joskus haaveilin omasta  vaatebrändistä. Olen myös haaveillut kaikesta taiteellisesta ihan leipomoon asti. Yrittäjyys olisi aika kivaa, kun sitä ulkopuolisin silmin katsoo näkemättä sitä työmäärää ja stressiä mitä se oikeasti pitää sisällään. Epäonnistumisista puhumattakaan.

Haaveet on suuria, mutta ne on tehty toteutettavaksi. Olisiko minusta siihen ja onko kaikki todella niin mustavalkoista? Sitä minä pohdin ja olen jättänyt haaveeni vain ajatuksen tasolle ja kerron teille miksi.

Kun lapsi on rintaruokinnalla, on aikaa selailla puhelimella eri formaatteja. Tämän vuoksi usein puhun somessa tapahtuvista asioista. Some on aika mahtava juttu yrittäjille ja juurikin somen takia olen edes harkinnut yrittäjyyttä. Nykypäivänä some on valtava ponnistuslauta yrittäjille, täytyy vain keksiä joku juttu mikä iskee ja kunnolla. Kun onnistut myymään ideasi somen käyttäjille, se leviää kulovalkean lailla ja ennenkuin huomataan on kyseessä jo "miljonaa bisnes". Näin helppoa on käyttää somea markkinoinnissa omalle yritykselle. Olen seurannut sivusta muutamaakin menestystarinaa jossa henkilö on keksinyt uniikin idean myydä Facebookissa jotain ja kysyntä on ollut niin suuri, että nykyään pikku sivutyönä alkanut homma on muuttunut räjähdysmäisellä vauhdilla oikeaksi yritystoiminnaksi. Nämä menestystarinat motivoi todenteolla. Ja juuri tämän helppouden takia olen tosissaan joskus miettinyt yrittäjyyttä, mutta. 

Sitten tulee se iso MUTTA. Somessa on kääntöpuolensa. Ihmisillä on enemmän valtaa tuoda asioita esille niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Melkeinpä  jokaisella yrityksellä tulee olla Facebook ja instagram, jotta voitaisiin tavoittaa kaikki asiakkaat, herättää kiinnostusta ja mainostaa. Kyseisten formaattien kautta pääsee myös kritiikki helposti esiin ja kärpäsestä voi muodostua hyvinkin nopeasti härkänen. Onko tähän kaikki yritykset varautuneet? Siihen en osaa vastata, mutta erilaisia reagointeja olen negatiivisiin kommentteihin silti nähnyt. Osa ei huomio, osa pahoittelee, osa puolustelee ja osa selittelee. Kritiikkiin vastaaminen täytyy olla suht neutraalia, mutta silti siihen tulee vastata jotta asiakaspalveluun ollaan tyytyväisiä. Maine saattaa rapista jokaisesta väärästä vastauksesta ja asiakaskunta suppeentua. Yrityksille vääjäämättä tulee jossain vaiheessa jotain tilanteita ettei kaikkea asiakaskuntaa saada millään tyytyväiseksi vaan aina joku kokee epäoikeudenmukaisuutta. Yksi haluaa sitä ja toinen tuota ja kaikki valitukset päätyvät yrityksen julkiselle seinälle. Tätä se on pahimmillaan, yrittäjyys ja some. Tottakai reklamaatioita pitää ja täytyy tehdä, jotta yritys saisi kaiken mahdollisen tiedon tuotteidensa vioista ja mitä voitaisiin kehittää. Valitettavasti vain tuntuu, että suurin osa jää valittelemaan asiaa kaveriporukan kesken tai sitten sielä näyttävällä paikalla eli Somessa. Tekeekö nykypäivänä monikaan rekloja esim. suoraan yritykseen?

Olen melko itsekriittinen ihminen ja olen miettinyt joskus, että jos joku olisi aina ruikuttamassa sitä ja toinen tuota ja haukkumassa minun keksimääni ideaani julkisen paineen alla niin repäisin varmaan liitoksista. En varmastikaan osaisi olla se rakentavasti takaisin vastaava yrittäjä sillä miellyttämisen halu minulla on suuri. Se, että kaikki asiakkaani olisivat tyytyväisiä olisi varmasti suurin prioriteettini ja se mahdottomin. Ihmiset osaavat olla tosi ilkeitäkin, jos he ei jostain pidä. Haukutaan kaikki läpikotaisin jokaisella sivustolla laadusta ideaan ja jopa suunnittelijoihin. Tämä on somen varjopuoli jota itse en välttämättä purematta nielisi. Tuntuu, että ihmiset ovat tyytymättömimpiä nyt kuin koskaan. Odotetaan hyvää laatua (joka maksaa) halvalla hinnalla (ei laadukasta) ja kaiken kukkuraksi odotetaan, että esim. Vaatteet pysyvät uudenveroisina käyttämisestä huolimatta.

Yrittäjyys niin ihana asia, kun löytyy asiakaskunta ja kaikki toimii, mutta pahimmillaan se harjoittaa kovemmalla yrittäjän vahvana syypäänä some.

Terkut kaikille yrittäjille ja pitäkää lippu korkealla!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Minun nimeni on..

 Hullu ja kiireinen viikko taas takana. Oli pääsiäiset ja virpomiset, kastejuhlien järkkäämistä sekä viimeisimpänä lapsimessut. Joskus elämä tuntuu elokuvalta, joskus epäreilulta ja omien sattumien kertominen välillä muistuttaa enemmän tarinointia, kuin todellisuutta. Tällaista tämä on. Elämä. Joillakin vähän värikkäämpää ja tapahtumarikkaampaa, kun taas joillakin tasapaksumpaa. Nuorimmainenkin sai nimensä vihdoin viime viikolla ja se, että juhlat edes saatiin järkättyä oli suoranainen ihme.  

 

Kinuski & Vadelmatuorejuusto täytteinen kakku

gluteeniton Red velvet

 

 

Kaikki vuokranmaksut ja juhlien järkkääminen oli suunniteltu palkkatuloni mukaan, jonka maksupäivä oli pääsiäisen jälkeen tiistaina. Odotin siis saavani sen palkkasumman minkä töistäni nyt saa äitiysloman aikana. Kun tililleni sitten viimein pompsahti raha sen suuruus sai ratkeamaan puoliksi naurusta, puoliksi itkusta. Tilille oli tullut vähän reilu 200e. Siitäkö minun pitäisi nyt kuukauden vuokra maksaa ja juhlat järjestää? NOT GONNA HAPPEN!.. Miten sattuikin just sopivasti. Tässä kuussa ja juuri tämän tulon alla, jonka varaan kaikki oli jätetty. Seuraavana päivänä tuli sitten Kelastakin kirje.. asumistuki lakkautettu 1. 3 lähtien. Jaha. Nytkö sitten päättivät vasta minulle ilmoittaa? Just sopivasti tämäkin. Oliko vielä muuta? Puheluita soitellessa ja eri toimistoilla juostessa menikin sitten ne muutamat päivät joina piti shoppailla, kokkailla ja järjestää. Onneksi loppuviikosta monen mutkan ja päiden yhteen lyömisten jälkeen saatiin juhlat pystyyn ja tilille vähän sitä tarvitsemaa rahaakin. Asumistuesta laitettiin kiireellä uusi päivityshakemus menemään. Olin itse senkin moannut. Asumistukihakemusta päivittäessä on koko litanian lopussa, joku hakanen joka piri ruksata, että todistaa tietojen olevan oikeat. Tarkastushakemus oli jäänyt siis keskeneräiseksi. Tässä hyvä opetus kaikille: Älä täyttelee mitään tuloihisi, työhön tai kouluusi kohdistuvia hakemuksia aamun pikkutunneilla pienen pienellä puhelimen näytöllä!

 

Juhlat oli ihanat. En ollut liian stressaantunut, kerrankin. Oli aikaa istua ja keskustella enkä pelkästään pörrännyt hellan välissä. Halusin näistä hyvät juhlat siitäkin syystä, että, luultavasti juhlat järjestettiin viimeistä kertaa. Setäni, edesmenneen isäni puolelta toimi meille kastepappina. On aina ihana nähdä setääni (usein vain työn merkeissä tosin), kun hän on kuitenkin ihminen joka tunsi isäni ja tulee olo, että tätä kautta voin liittää myös isäni lapseni kastajaisiin. Lapseni kummit muodostui ihmisistä, keillä on tosi iso rooli minun elämässä, tällä hetkellä täällä Helsingissä. Olen todella onnellinen ja onnekas, että olen saanut haalittua täältäkin ympärilleni viiden vuoden aikana ihmisiä jotka haluan pitää osana elämäämme, toivottavasti aina. Kastejuhlissa oli paljon tarjoiltavaa niin kuin aina. Kaikkea en edes kerennyt loppuun tehdä, eikä pöydille olisi enempää mahtunutkaan. Kastemekkona oli äitini nuorena virkkaamaa, erittäin pitkä, kaunis ja myöskin raskas mekko, joka on kaikilla meillä 8 sisaruksella ollut. Kastemekon alareunasta löytyi ompelein kolmen vanhimman sisarukseni nimet, syntymäpäivä, paino sekä pituus. Oikeastaan kahden ensimmäisen. Kolmannesta sisaruksesta oli vain kolme ensimäistä kirjainta. Naurettiin serkun kanssa, että on tullut niin kiire lapsien lisäännyttyä, että jäänyt puolitiehen nimikirjaimet ja loppuja ei ole edes kerennyt mekkoon merkata. Teoria voi ihan hyvin pitää paikkansakin! :D

Nimi valikoitua vasta viikkoa ennen virallista juhlaa. Olen tosi huono nimiasioissa ja itseasiassa kahdelle isommalle lapselle olen antanut vain toiset nimet. Afrikkalaiset isovanhemmat ovat antaneet koululaisilleni etunimet sekä heimonimet. Nigeriassa usein nimi muodostuu kolmesta nimestä. Ensimmäinen nimi on kansainvälinen, toinen äidin puolelta ja kolmas sitten heimonimi. Kaikki ei toki tällä tavoin silti nimiä anna. Harkitsin kauan, että annan vain 2 nimeä. Kansainvälisen ja heimonimen, mutta koska pähkäilin todella kovasti kahden etunimen välillä päätin jättää toisen etunimivaihtoehdon toiseksi nimeksi. Yritän valita etunimeksi nimiä joita on suomalaisenkin helppoa lausua, kuitenkin Suomessa asutaan ja ollaan, mutta jos joskus siivet ottavat alleen niin ulkomaalainenkin osaa lausua ilman esim. suomalaista ärrää. Nimeksi pienokainen sai siis Jeremiah Rafael Idahosa. Jeremiaan halusin nimeen siksi, koska se oli 2 vuotta vanhemman (hän korjaisi tähän väliin 2,5 vuotta) veljeni toinen nimi ja hän nukkui pois muutama vuosi sitten. Jeremiah nimi on mielestäni myös todella kaunis ja nimen taustalla oleva ajatus tekee siitä vielä merkityksekkäämmän.

Raamatullisilla nimillä on aina merkitys joten valitsen nimiä joilla on jokin tykkäämäni tarkoitus. Jeremiah merkitys englanniksi on "lifted By God" eli Jumala kohottaa. Rafaelhan on enkeli, mutta merkitys raamatussa on "Jumala on parantanut" ja viimeisempänä Idahosa jonka merkitys on "kuuntelen Jumalaa". Aika uskonnollinen nimi siis kaikenkaikkiaan. Nyt olen siis onnellinen Jeremiah pojan äippä.

Hyvää alkanutta aurinkoista ja lumetonta viikkoa! (Kirjoitin tämän kirjoituksen eilen sisällä istuessa ja ihaillessa auringon paistetta. Tänä aamuna heräsin lumisateeseen.. ei ihan mennyt niin kuin piti.)

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Karkki Karo

Uusi bloginimi, taas..

 

 

Pieni selvennys tähän väliin miksi blogini vaihtoi taas nimeä. Bloginimen keksiminen johon itse olisi tyytyväinen, on vaikea keksiä. Olen yrittänyt alusta lähtien miettiä nimeä joka on mieleenpainuva ja kuvaa minua. Ensimmäisenä blogini nimi oli "Life like marshmallows".. nimi oli lähinnä sarkastinen, koska elämäni ei todella ole vaahtokarkkinen hattarapilvi missä syödään sateenkaaria ja pissataan väikästä pumpulia. Blogini p i t i olla laajalti myös kakkuaiheinen joten samalla tuo sarkastinen lausahdus liittyi leipomuksiini. Kuitenkin aika vähän jaksan päivitellä kakkujen tekovaiheista, vaikka kuvia tykkäänkin jakaa. Joku saattoi ottaa tuon bloginimen tosissaan ajatellen, että luulen oikeasti eläväni jotain unelma elämää. En koe näin, ainakaan vielä. Ehkä sekin päivä tulee.

 

Nimi vaihtui sitten "tee unelmistasi totta", koska se on mottoni. Kuitenkin nyt olen alkanut olla jo sen verran kyyninen, että enpä taida uskoa enään itsekkään, että kaikki unelmat olisi tehty saavutettavaksi. Siksipä päädyin vaihtamaan tuon kliseiseltä haiskahtavan mottoni ihan vain karkki Karoksi. Mistä moinen on peräisin, siitä halusin teille kertoa.

 

Karkki Karo on siis yksinkertaisesti lempinimeni lapsuudesta, kavereiden kesken. Olen AINA ollut perso makealle ja siitä se on saanut alkunsa. Toinen lempinimeni oli Karrotti (väännetty enkun sanasta Carrot=porkkana), Mutta epäilen ettei tuota nimeä olisi aivan kaikki tajunneet. Nykyinen nimi kuvastaa myös ihan kivasti makeita leivoksiani, jos niistä innostun päivittelemään. Tervetuloa siis astetta henkilökohtaisemman ja persoonallisemma nimen blogia lukemaan !

 

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

"Ei kehu haavaa tee!"

"Ei haukku haavaa tee" taitaa olla monelle tunnetumpi lausahdus ja se myös näkyy etenkin netissä erilaisilla sivustoilla ihan konkreettisesti. Pitäisi ottaa sama lause käyttöön sovellettuna ihan meille suomalaisille termein "ei kehu haavaa tee"..

 

Miksi toisten kehuminen koetaan niin vastenmieliseksi, vieraaksi tai mielistelyksi? Sitä en henkilökohtaisesti tiedä vielä tänäkään päivänä. Eri nettiryhmissä selatessani tulee vastaan todella usein esimerkin kaltainen väittely:

-Aloittaja jakaa kuvan uusista farkuistaan antaen arvostelun tuotteelle, "tykkään, kivat jalassa". Kommentteja alkaa sadella:

 -Mitä kokoa otit, upeat!

 -mistä ostit?

-viis housuista, mutta vitsi mikä kroppa!

-saanko samanlaiset jalat kaupan päälle?

-mitkä reidet <3

-en tykkää, rumat.

-komppaan edellistä. En ikinä pukis päälleni.

-jos toi on muotia, onneks en ole muotitietoinen.

-mun mielestäni ei ole kivat jalat, mä en ainakaan haluis tollaisia.

-Mikä teitä vaivaa?? onko pakko kommentoida, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa?

-Jahas eli täälä pitää mielistellä tai saa potkut ryhmästä?

-Ei mun tarvi nuolla kenenkään persettä. Jos en tykkää jaloista niin mitä sitten? se on mun mielipide. Ei kaikki ihaile samoja asioita.

-jos et tykkää niin voitko olla kommentoimatta? Aloittaja ei kysynyt kenenkään mielipidettä reisistään ja on tuotteeseen itse tyytyväinen.

-Jos alottaja ei kysynyt mielipidettä niin sillon sitä ei tarvitse myös kehuakkaan, kun hän ei sitä kysyny eikös niin?

-Nii just..miksi saa kehua, mutta ei antaa eriävää mielipidettä. Pakko ilmeisesti vaan olla samaa mieltä.
-Jos ei halua arvostelua, miksi jakaa kuvia täällä julkisesti?

 

Sama teema jatkuu kodinsisustus sivuilla. Aloittaja laittaa ennen ja jälkeen kuvan kodistaan "vihdoinkin saatiin koti meidän näköseksi rempan jäljiltä".. kommentteja satelee:

-Upea koti!

-Mahtava muutos!

-Kivat sävyt!

-Pitäisköhän itsekin ruveta remppaamaan.. :D

-Mistä tuolit hankittu?

-Mä maalaisin seinät vihreeksi.

-Siirrä sohvan ja telkkarin paikkaa.

-Vaihtasin maton kokonaan eri sävykseksi.
-Sama.. niin mäkin vaihtaisin.

Aloittaja vastaa: "kiitos olen tyytyväinen näin ja näihin väreihin"

-Miksi kuulut sitten ryhmään nimeltään "kodit sekaisin" jos et voi asettaa tavaroitasi niin.

 

U S KO M A T O N T A !? Ja nämä kaksi ovat erittäin kaunissävytteisiä ja  lyhennettyjä esimerkkejä vain.Todellisuudessa näitä on toinen toistaan pahempia ja väittely siitä eikö voi kommentoida ikävästi jonkun reisiä, koska niitä on myös kehuttukin, voi todellisuudessa jatkua useamman päivän ajan. Sanoisiko joku todella tuntemattomalle ihmiselle kadulla, että sun reidet on liian lihaksikkaat mun makuun? Enpä usko! Mutta kyllä joku voisi kehun heittää, jos uskaltaa.

Itse omistan aika suorasukaisen suun, kuitenkin yritän välttää osallistumasta kenenkään tuntemattoman henkilön negatiiviseen arvosteluun. Kehun helposti etenkin ihmisten vaatteita tai heidän ulkoista kauneuttaan (kauneus on katsojan silmässä) tai auraa todella suoraankin, vaikka kyseinen henkilö ei olisi minulle entuudestaan tuttu tai opin henkilöä vasta tuntemaan. Olen usein saanut arvostelevia katseita kehuessani, ihan kuin olisin mielinkielin vain huomion takia, kieli ruskeana. Ei suinkaan, ei todella ole tapaista! Suomalaisessa kulttuurissamme olemme aika varautuneita ja arkoja lähestymään toisia ihmisiä. Vapautuneita hymyn pilkahduksia tuntemattomille kanssakulkijoille ei juurikaan arjessa näy. Päästäessäni kehuoksennuksen suustani, tulee pieni morkkis. Olisko sittenkin pitänyt jättää sanomatta, että ei vain luule minun olevan jotain vailla.

Toisaalta kehujen vastaanottaminen on myös toinen haaste. Itse olen siinä ainakin todella huono. Siitä huolimatta viimeviikolla koko synkkä pilvi lähti pääni päältä, kun roskakatoksen alla näin naapurini. Naapurini, joka harva se päivä moikkaa ja kävelee vastaa. Joskus vaihdetaan sana, joskus useampikin. Naapurini katsoi minua monttu auki "onko tuo vauva sun?".. "milloin, mitä, millä mahalla??".. Olen kävellyt raskaana ollessaankin häntä vastaan useasti. Kerroin tietenkin, ettei se maha nyt pieni suinkaan ollut. Seuraavaksi hän sanoi, että näytän kuin suoraan Fitness lehden kannessa olevalta urheilijalta. Toki tiedän, että housujen kokoni on nyt vähintäänkin L joissain jopa XL, kiitos takapuoleni, joten todellakaan hänen sanomansa ei ole realistinen. Hänen silmissään kuitenkin olen hyvässä kunnossa ja tämä riitti minulle. Tämä nosti hymyn kasvoilleni. Olen paljon lähiaikoina kamppaillut ulkoisen olemukseni kanssa. Haluan palautua ensi alkuun ihan ilman poppaskonsteja joten omaa peilikuvaa on vaikea katsoa, puhumattakaan vaatteiden ostamisesta, etenkään sovittamisesta. Se, että jo kaksi tuntematonta samalla viikolla on kehunut palautumistani ja sitä miten hyväkuntoiselta näytän, merkitsee enemmän, kuin he tietävätkään. He ovat antaneet lisäpäiviä jaksaa tämän vartalon kanssa mikä minulla nyt on. He toivat kestohymyn mun kasvoille tietämättään. Tuolloin minä tajusin, ettei minunkaan kehut varmasti sen pahempaa vahinkoa saa aikaseksi ja olen ehkä tiedostamatta joskus piristänyt jonkun päivää.

Se pelko ihmisillä tuntuu olevan, että ei uskalleta/haluta kehua "ettei nouse kusi päähän". Äärimmäisessä tilanteessa tunnetaan jopa kateutta ja ollaan hiljaa vain siksi, että ollaan niin kateellisia. En tiedä mihin kategoriaan nämä nettiarvostelijat kuuluu. Ne jotka eivät ymmärrä sitä mikä ero on oikeasti siinä, että aloittajan reisiä saa kehua vaikka hän ei sitä kysynyt, mutta haukkua ei saa. Se ei mene järkeen vaikka kuinka rautalangasta väännettäisiin. Jos olen kateellinen jollekin sanon senkin äänen "olen niin kateellinen sun hiuksista". Pikkusiskon kanssa on tapana sanoa "on niin nätti, että vit*ttaa!" :D

Joillain ihmisillä tuntuu olevan tapana purkaa omaa epävarmuuttaan, kateutta tai huonoa päiväänsä netissä toisten kuvien alle. Kun sä kerran itsesi esille laitat, niin se on sitten vapaata riistaa. Joku saattaa kysyä neuvoa ryhmässä: "Voinko pestä hiukset hammastahnalla?" useampi vastaa "käytä maalaisjärkeä". Asioiden ohittaminen netissä tuntuu olevan osalle haastavaa. On pakko kommentoida jotain, edes alentavaan sävyyn mieluimmin, kun skrollaisi ohi itseään ärsyttävän asian ja säästäisi muut mielipahalta. Jos ei osaa sanoa mitään järkevää, miksi edes vaivata itseään ärsyyntymällä? Minut on kerran häpäisty nettiryhmässä, tahallisesti ja se ei todella ollut mukavaa. En ollut todellakaan ollut tehnyt mitään ansaitakseni sellaista häpäisyä. Mieli teki sanoa pari valittua sanaa, julkisesti tälle huutelijalle. En halunnut kuitenkaan alentua samalle tasolle vaan sanoa asiat kasvotusten niin kuin olisi tämän häpäisijänkin pitänyt tehdä alun perin. Selvästi oli jotain jäänyt hampaankoloon. Tilanne ei olisi eskaloitunut.

Kaiken tämä takana on meille viesti. Etenkin netinkäyttäjille, mutta myös ihan tähän maanpäälliseen elämäänkin. Jos teidän mielipidettä ei kysytä älkää sitä antako JOS se on negatiivista. Ei kehu haavaa tee eli kehua saa aina kysytään tai ei. Se voi luoda hymyn synkemmänkin kasvoille. Tekeekö kysymätön haukku ihmiselle mitään hyvää? Sitä voi pohtia. Rehellinen saa ja pitää olla JOS sitä kysytään, mutta jos sitä ei ole kysytty pidetään mölyt mahassa ja hymyt ihmisten kasvoilla!

Muistakaamme ilahduttaa toisiamme. Itse pyrin sanomaan jotain kivaa edes kerran päivässä jollekin. Kauniit sanat ovat ilmaisia ja tuo itsellekin hyvän mielen. Hyvän mielen jakaminen rikastuttaa vähintäänkin yhtä paljon, kuin sen vastaanottaminen. Jollei enemmänkin.

Hyvät yöt!

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

 

 

 

 

Pettynyt lapsi vaiko pettynyt äiti..

Tytön 9v synttärit

 

 

Meillä vietettiin hiljan vanhimman tytön 9v synttäreitä. Tyttöni on kaikkien kaveri ja koulussakin kehuttu sopeutumiskyvystä. Hän on onnellinen kaikista kavereistaan ja on kaveri myös eri ikäisten lasten kanssa, nuorempien ja vanhempien. Jos pihan lapset eivät löydä ketään muuta kaverikseen, kääntyvät he Haifan eli tyttöni puoleen, koska hän ei ikinä kieltäydy seurasta. Haifa kutsui juhliinsa koulusta 12 oppilasta ja treenikavereitaan kolme. Meillä on kutsuun aina laitettu numero johon voi ilmoittaa osallistuuko vaiko ei. 6 ilmoitti osallistuvansa (4 koulusta ja 2 treeneistä) ja  muutama laittoi suoraan viestiä ettei pääse. Se on ihan ok jollei pääse ja olen aina varautunut siihen, ettei kaikki ilmoittaneetkaan saavu tai osa tulee vaikka ei ole ilmoittanut tulostaan. juhliin oli tehty yllärikassit kaikille ilmoittaneille. Odottelimme aikamme ja kotiin oli saapunut vain 2 treenikaveria omien ystävieni ja heidän lastensa lisäksi.. yksikään ilmottautunut pihakaveri eikä koulukaveri saapunut paikalle. Yksikään ei  myöskään perunut tuloaan. Halusin kauan uskoa, että tyttäreni koulukaverit ovat unohtaneet hänen juhlansa, mutta näin ei ollut, koska he leikkivät ulkona keskenään. Tyttö kysyi ikkunasta tulevatko he juhliin ja vastaus oli "EI". Luulen, että pettymys oli itselle suurempi, kuin tyttärelleni vaikka aistin hänen puheesta myös pienen pettymyksen. Tyttäreni iloitsi jokaisesta juhliin osallistuneesta joten hän ei kerennyt murehtia toisten perään. Äitinähän tämmöinen riisti kuitenkin syvemmältä.. sitä mietti oliko tämä suunniteltua, pitävätkö toiset häntä pilkkanaan, onko hänen ystävät "ystäviä". Toisaalta, kun mietin omaa nuoruuttani niin tällaista tämä nuorten tyttöjen keskinäinen oleminen on.Vaikeaa, äkkipikaisia päätöksiä, kuppikuntia, vertailua ja piikittelyä. Mietin jo hetken, että eipä muuten osallistu Haifakaan jatkossa näiden ohareiden tekijöiden juhliin vain kostoksi, mutta eihän se olisi reilua tyttöäni kohtaan. Jos hän haluaa silti osallistua heidän juhliin niin hänhän siinä menettää äidin kiukuttelun takia. Tytön kanssa oli pakko vielä istua alas ja jutella asia halki ja hän selvästikin oli iloinen siitä, että edes treenikaverit pääsi, vaikkakin hänestä tuntui surulliselta muiden poisjääminen.

Naapurini, jolla nyt 13v tyttö kysyi juhlien kulusta ja mainitsin ettei koulusta tullut ketään. Hän kertoi heille käyneen vastaava tilanne tyttärensä ekoilla koulukaveri synttäreillä. Olivat varanneet hop lopin kymmenelle eikä YKSIKÄÄN tullut, eikä myöskään mitään ilmoituksia! Aika tökeröä! Kerta oli meille ensimmäinen, mutta aina oppii uutta. Omasta piiristäni jo melkein tiedänkin ketkä aina tulevat juhliimme vaikka päällä seisten ja se on ollut kiva huomata. Onneksi kuitenkin nyt omat tuttavani osallistuivat ja näissä juhlissa tärkeäksi muodostuneet 2 treenikaveria <3 On se äitinä oleminen vain tunteikasta puuhaa näin synttäreidenkin alla! :D

 

Haifa toivoi synttäreille "kosteaa värikästä kermakakkua". Viime leipomuksista on aikaa ja nyt tein ensimäistä kertaa pitkään aikaan kakun ja se oli tietenkin tehtävä uudenlaisella tyylillä. Olin kauan ihaillut netissä kreemikakkuja joissa pilvimäinen pinta, mutta ne tietenkin oli tehty kreemistä jota pystyy paremmin muotoilla kakun päälle, kuin kermaa. Myöskin netti on nyt pullollaan kakkuja jotka pursuaa yllinkyllin kaikkea "sälää". Nuo kaksi kakkua on houkutellut minua testaukseen, mutta siihen ei ole vielä tullut tilaisuutta, eikä myöskään tarpeeksi motivaatiota. Kauan mietin pystyykö kermasta pursottaa tuota pilvikuviota vai valuuko se yhdeksi mössöksi, onnekseni ei. Myöskin epäilin kykyjäni tuon pilvimäisen pinnan tekemiseen, mutta se olikin TODELLA helppoa! Luulin tarvitsevani jonkun erikoisen pursotustyllan jota en omista, mutta kuviointi tehdäänkin yksinkertaisesti lusikalla! Tässä lopputuloksesta kuva:

Olimme ostaneet Haifalle monta viikkoa ennen synttäreitä puokkiin entisen mieheni kanssa hänen kauan toivomansa pyörän, jopon. Pidimme pyörän salassa, vaikka kauan hän jaksoi tivata saako sen vai ei. Päädyimme juksaamaan Haifaa, että meillä ei nyt ollutkaan varaa ostaa joten hän saa sen ensi kuussa. Juhlat olivat jo melkein ohi ja pyöränkin olin unohtanut varastoon, kun siskoni muistutti minua lahjasta. Kun toin pyörän sisään  oli tyttö niin yllättynyt, että häneltä pääsi pieni onnen itku. Viimeistään hänen ilme kasvoillaan sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hänen synttäreistään tuli ikimuistoiset. Hän ajeli koko loppuillan pyörällään rinkiä ottaen kisaa naapureiden kanssa. Hän on todella iloinen lahjastaan ja minä olen tyytyväinen siihen, että panostin hänen lahjaan, koska se antoi enemmän, kuin otti.

Rakkaudella

Karoliina Jasmine

Yksinhuoltajan suurin haaste

Kun kuvittelet yksinhuoltajuuden haasteita niin mikä tulee listassa ensimmäisenä mieleesi? Vastuunottaminen yksin? Arjen askareiden jakamattomuus? ruokakaupassa asiointi? Isänä ja äitinä oleminen (mahdotonta, mutta yrittää täytyy) yhtäaikaisesti? Juhlien organisointi?

 

Luulenpa, että minulle tuli viikonloppuna vastaan suurin haaste yksinhuoltajana, tähän mennessä. Se  ei ollut mikään yllämainitsemista asioista, vaikka nekin päänvaivaa tuovat omalla tavallaan. Tunsin ensimäistä kertaa elämässä, että kädet ei riitä, lauantai yöllä poikani oksentaessa yskänpuuskan päätteeksi sänkynsä ja itsensä täysin käyttökelvottomaksi, minun ollessani elämäni pahimmassa vatsataudissa ja vauvan huutaessa sylissäni koliikkia! Miten hitossa tähän riittää kädet? Ensimäistä kertaa edes väsymys ei saanut minua empatiakyvyttömäksi vaan päinvastoin. Tunsin syyllisyyttä taaperoni puolesta joka pyöri omassa oksennuksessaan, siitä, että en pysty antamaan hänelle täyttä huomiotani jota sairaana lapsi on juurikin vailla.

 

Eikö perheessäni koskaan olla sairasteltu yhtä aikaa? Ollaanhan toki. Mutta silloinkin itseni lisäksi on sairastanut max 1 henkilö ja yleensä samaa tautia, jolloin kumpikin "potilas" on ollut yhtä aikaisesti vuoteen omana. On ollut helppo ymmärtää mitä lapsi kaipaa ja tarvitsee, jos käy itsekin läpi samaa. Vaikeinta yksinhuoltajuudessa on kuitenkin, oli potilaita itseni lisäksi yksi tai useampi, sairastuminen. Ja puhun siis sairastumisesta äitinä. Äidit eivät voi sairastella, koska muuten koko pakka hajoaa käsiin, ainakin se itsestä tuntuu siltä. En tiedä miksi, enkä tiedä tunteeko muut äidit näin, mutta kun sairastun ja voin huonosti tunnen suurta huolta lasten puolesta ja tulee syyllinen olo, kun en voi huolehtia heistä. Tuo sisäinen pelko yleensä pahentaa olotilaa entisestään ja haluan aina ilmoittaa jollekin läheiselle, että voin huonosti ihan vain siksi "jos jotain tapahtuu" niin tietää muutkin missä mennään.

 

Lauantai yöllä olo oli siis avuttomampi kuin koskaan, koska itse halasin vessanpönttöä vatsakramppien saattelemana, krampit vastasivat synnytyskipuj, enkä ollut koskaan kokenut moista. Koliikkivauva oli tietenkin liimautuneena käsiini. Taaperollani on jo kauan (marraskuusta asti) ollut yöllistä yskää jonka seurauksena ensimmäisinä yskäisinä öinä hän oksentelee kovan yskienpuuskien seurauksina ja tähän hänelle myös annettu tuo ventoline avaamaan keuhkoputkia. Tuo ventoline annetaan taaperoikäiselle babyhaalerin kautta (putki, jonka päässä maski, joka peittää nenän sekä suun). Arvatenkaan lapsi ei tuosta putkesta pidä vaan ahdistuu. Joskus olen joutunut istumaan hänen päälleen ja toisella kädellä pitänyt päästä kiinni, jotta saan maskin naamalle.. sen antaminen ei siis todellakaan ole helppoa paniikissa olevalle lapselle joka pyristelee vastaan kaikin mahdollisin keinoin, potkien ja repien ruumiisi jokaista osaa. En odottanut hänen saavaan tuota "kohtausta" oman sairastumiseni aikana, kun en itsekään ollut flunssassa. Olin sohvalla juuri saanut vauvani rauhoittumaan kello 1 yöllä, kun kuulin tutunkuuloisia yskänpuuskia. Riensin katsomaan ja siellä oli vastassa tuttu näky. Se siitä nukkumisesta. Vauva alkoi huutamaan uudelleen enkä tiennyt annanko taaperon odottaa omassa oksennuksessaan vai vauvan huutaa kipuitkua.. vai pitäisikö itse juosta vessaa tervehtimään. Oli kuitenkin jätettävä vauva itkemään itkujaan siksi aikaa, että sain taaperon sängystä lakanat pesuun likoamaan ja sängyn vuorattua pyyhkeillä uuden mahdollisen "kohtauksen" varalle. Sen jälkeen itkevä vauva syliin ja taapero suihkun kautta (kyllä, käytin hänet yöllä suihkussa, koska iltapala oli sen verran paksuna mössönä hänen vartaloonsa liimautunut) sänkyyn. Selviydyin kuitenkin loppuviimeksi koko koettelemuksesta, vaikka paniikin alla kerkesin jo pelätä, ettei tästä tule loppua koskaan! Samalla pyöri ajatus mielessä siitä, että tätä on yksinhuoltajan arki pahimmillaan. Kaksi eritavalla sairasta lasta sairaana olevan äidin armoilla.

 

Onneksi tämmöisetkin tapaukset on todella harvassa ja ei kestä ikuisuuksia. Voi olla, että joku yksinhuoltaja kokee toisen asian raskauttavammaksi, mutta tämä on ehdottomasti minun suurin henkinen haaste yksinhuoltajana.

 

Parempaa uutta viikkoa ja hyvää pääsisäistä! :)

 

Rakkaudella

Karoliina Jasmine